Kumpi on tärkeämpi, Alepa-pyörä vai nälänhätä?

 

Veikka Lahtinen kirjoitti blogissaan ”Alepa-fillari on alennustilamme symboli”. Jaoin itsekin linkin, ja totesin että minua häiritsee ajatus siitä että mainostan Alepaa jos ajan Helsingin uudella kaupunkipyörällä. Se häiritsee minua siksi, että olen hermostunut korporaatioiden vallasta. Se hermostuttaa minua siksi koska en pidä siitä, miten jo nyt massiivinen S-ryhmä ja tässä tapauksessa HOK-Elanto jatkaa maanvalloitustaan. Se hermostuttaa minua myös siksi, että näen miten markkinointi ja mainostaminen valtaavat kulttuurilta tilaa. Kaupunkipyörä on upea asia, se tekee rakastamastani Helsingistä entistä paremman paikan asua, ja tarjoaa asukkailleen mielekkään tavan liikkua, joka myös on ekologinen. Mitä vähemmän yksityisautoilua kaupungissa, sen parempi. Kannatan tätä kehitystä 100-prosenttisesti. Mutta juurikin näiden hyveiden takia minua häiritsee että niihin nyt liitetään Alepa.

 

Kyllä, kuten minulle on tänään todettu jo lukuisia kertoja, kaupunkipyöriä ei olisi saatu aikaan ilmaan sponsorirahaa. Se on sinänsä surullista, mutta sille ei kai nyt voinut mitään. Ymmärtäkseni monissa muissakin Euroopan kaupungeissa kaupunkipyörätoiminta on riippuvainen sponsorirahasta. Mainosraha pyörittää monia asioita maailmassa. Se pyörittää omaa alaani, musabisnestä. Kaupalliset radiot (jotka tuovat valtaosan tuloista artisteille levymyynnin tyrehdyttyä)  soittavat kappaleita, jotka miellyttävät heidän kohderyhmäänsä mahdollisimman laajalti, jotta radiot saisivat maksimaaliset mainostulot. Sama tv:n puolella. Kaupallisten tv-kanavien bisnes on mainosten myymistä, sieltä raha tulee. Julkiset palvelutkin tarvitsevat yksityistä rahaa, tätähän hallitus meille yrittää koko ajan kertoa. Terveyspalvelut, tiet, junaverkot. Lastensairaalalle ei riitä valtion rahoja, joten sekin rakennetaan osin säätiö- ja keräysvaroin. Kaikki haluavat että lapsillamme on hyvä sairaala, mutta monia häiritsee kuvio, minkä kautta sairaalaa nyt luodaan.

 

Olen tietenkin naiivi, ja idealisti. Minua ei edes häiritse mainokset kaduilla, talojen katoilla, tai melkein missään. Minua jotenkin nyt vaan ärsyttää että kaupunkipyörät ovat rullaavia Alepa-mainoksia. Pyörien ulkonäkö on minulle melko yhdentekevää, keltainen on itse asiassa hyvä väri, joka näkyy liikenteessä. Mutta miksi tästä aiheesta puhuminen herättää ihmisissä lähestulkoon agressioita?

 

Jostain syystä, ainakin omassa kuplassani, Alepa-pyörien kriittinen arviointi on tuomittu turhaksi, naurettavaksi, ensimmäisen maailman ongelmaksi. Puhutaan siitä miten jengi ”loukkaantuu jostain pyörästä”. Voi tietenkin olla, että olen täysin hakoteillä ajatusteni kanssa, samoin Veikka Lahtinen. Ehkä Alepa-pyörä onkin parasta mitä kaupungille voi tapahtua, ja sponsorointisopimus merkitsee uuden kukoistavan aikakauden alkua. Toisaalta onko mahdotonta ajatella että tässäkin tapauksessa, kuten niin monessa muussakin maailman asiassa, kolikolla voisi olla kääntöpuoli, vaikkakin pieni sellainen? Ymmärrän tietenkin itsekin, että verrattuna nälänhätään, pakolaiskriisiin, ihmisoikeusrikkomuksiin, ydinvoimaan, lehdistösensuuriin, naisten asemaan, lamaan, ilmaston lämpenemiseen, tai kaikkiin nykyhalituksen järkyttäviin päätöksiin verrattuna, Alepa-pyörä on aivan pikkuriikkinen asia. Kaupunkipyörä on askel eteenpäin, siitä kuuluu iloita. Mutta voiko siitä iloita, ja silti nähdä siinä vähintään riskejä tai edes pieniä varjoja?

 

Loppujen lopuksi minulle on ihan sama mitä niissä pyörissä lukee. Jos tarvitsen kaupunkipyörää, ajan sitä, sillä siisti. Mutta toivoisin että kaikesta, myös hyvistä asioista, voisi keskustella kriittisesti ja asiallisesti, ilman että joutuu miettimään kannattaako tästä sanoa, tai onkohan tämä turhaa, tai että kohdistuukohan minuun arvostelua pelkästään siitä että otin asian esille. Muistatteko alepapyörägaten, hah sepä oli naurettavaa!

 

Oras Tynkkynen kyseenalaisti oivasti tuoreessa kirjoituksessaan omat vanhat käsityksensä ydinvoimasta, ja kehotti meitä kaikkia tutkimaan asioita, olimme sitten puolesta tai vastaan. Se on tosi vaikeaa. Minulla on vahvat käsitykset siitä mikä on minusta oikein tai väärin, mutten välttämättä pystykään aina perustelemaan miksi. Siihen tarvitsen turvallista julkista keskustelua, oli kyse sitten maailmanlopusta tai Alepa-pyöristä. Minun on helpompi ymmärtää ihmisten kantoja kun niistä kerrotaan rauhallisesti.
Mainokset

Naisen paikka on kaikkialla

Kävin katsomassa elokuvan Suffragette. Tositapahtumiin perustuva tarina kertoo lontoolaisen pesulayhtiön työntekijöiden osallistumisesta taisteluun naisten äänioikeuden puolesta1900-luvun alun Britanniassa. Naisen asema on heikko. Palkka on pienempi vaikka työajat ovat pidemmät, naisilla ei ole oikeutta omiin lapsiinsa, ja poliisi surutta käyttää väkivaltaa ja psykologista manipulaatiota mieltään osoittaviin naisiin. Taiteellisten ansiodensa lisäksi elokuva herätti minussa voimakkaita, jopa fyysisiä reaktioita. Puristin nyrkkejä yhteen, kyynelehdin ja pudistelin päätäni seuratessani sitä epäoikeudenmukaisuutta jota pääosassa oleva Maud kohtasi. Suffragetit turvautuivat jopa terroristitekoihin saadakseen äänensä kuuluviin. Ihmisuhreilta pyrittiin kuitenkin koko ajan välttymään. Kansalaistottelemattomuus oli välttämätöntä.

Kävellessäni ulos elokuvista en voinut olla ajattelematta kahta nuorta tytärtäni, ja sitä maailmaa mihin he kasvavat naisina. Paljon on vettä virrannut sadassa vuodessa, ja Suomella on aina ollut syytä ylpeilyyn naisten äänioikeuden saralla. Maassamme naiset ovat saaneet äänestää jo yli sata vuotta. Kansainvälisessä vertailussa pärjäämme mainiosti tasa-arvon saralla. Maailmassa on yhä kymmeniä maita, joissa naisella on huomattavan heikko, alistettu asema. Se ei kuitenkaan saa peittää alleen meidän omia ongelmiamme, joita yhä riittää, ja joiden kitkeminen voi osoittautua yllättävän vaikeaksi, ellemme aktiivisesti ponnistele aidon tasa-arvon saamiseksi.

 

Sekä rakenteissamme että asenteissamme on yhä merkittäviä naisia väheksyviä piirteitä. Työssä käyvää poliitikkoäitiä ihmetellään iltapäivälehden kannessa, Juhat ovat johtajia, all-male paneleita tupsahtelee viikottain, viihteen saralla sovinismi ja seksismi on hämmentävän yleistä ja hyväksyttyä (lukekaa Jussi Pullisen tuore kolumni aiheesta!), naisten euro ei vieläkään ole euro. Huorittelua, raiskauksella uhkailua, tytöttelyä, vähättelyä. Naisviha kulkee käsi kädessä muun ihmisvihamielisyyden kanssa. Miehet päättävät sotesta, somesta ja sodasta. Feminismiä syytetään epäoikeudenmukaisuudesta, taas ollaan punavihreässä kuplassa, kukkahattutädit, lihaakaan ei saisi syödä ja mekot vaan kaikille höröhörö, ja ”miesten oikeuksia” puolustavat tahot pyrkivät sumentamaan keskustelua. ”Oletteko ikinä nähneet yhtään hyvännäköistä feministiä?” Heko heko. Yksinkertaistaen: Suomessa on paljon vaikeampi olla nainen kuin mies. Ja se on yksiselitteisesti väärin.

 

Pitkään ajattelin että oikeudenmukaisuus ja tasa-arvo tulevat kuin itsestään ajan kuluessa. Opimme viisaammiksi, ihmiskunta kehittyy, sodat loppuvat, ymmärrys ja onnellisuus lisääntyvät. Vaikka moni asia onkin paremmin kuin ennen, emme voi vain luottaa siihen että asiat järjestyvät. Siksi meidän tulee puhua ja toimia myös tasa-arvon puolesta. Siksi minulle on tärkeää identifioitua feministiksi. Minun pitää kertoa usein lapsilleni että naiset ovat täsmälleen yhtä arvokkaita kuin miehet. Kukaan ei saa uskotella heille että sukupuolensa takia he olisivat jotenkin vähäpätöisempiä kuin muut. Maailmassa jossa muutenkin niin paljon arvioidaan paremmuutta, sukupuoli ei saa olla arvioinnin peruste.

 

Minun pitää myös älähtää kun ympärilläni vellova sovinismi häiritsee, vaikka minua syytettäisiinkin ”tiukkapipoisuudesta” tai etten vaan tajua huumoria. Seksistinen vitsailu on sovinismin serkku, ja sovinismi puhtaan naisvihan serkku. Tämä ei ole mikään helvetin sananvapauskysymys. Puhua saa, mutta pitää myös ymmärtää merkitykset omien sanojen ja vitsien taustalla. ”Tää on vaan huumoria” ei riitä selitykseksi, selityksen pitää olla tanakampi, ja kertojan motiivien tulee olla kirkkaammat. Meillä viihde- ja kulttuurialan tekijöillä on velvollisuus pitää huolta että omilla aloillamme vallitsee tasa-arvo. Naisia ei pidä ottaa tv-ohjelmiin sen takia että ”muuten tulee sanomista”. Naisia ei pidä ottaa tv-ohjelmiin sen takia että ”tarvitaan naiskauneutta”. Naisia ei pidä ottaa tv-ohjelmiin sen takia että ”se on hyvä kohderyhmä”. Naisia pitää ottaa tv-ohjelmiin koska puolet maailman ihmisistä on naisia. Naisen ei myöskään tarvitse olla ”yksi jätkistä”. Naisella ei tarvitse ”olla munaa”. Miksi niin harva nainen ohjaa elokuvia? Miksi tietyn iän ylittäneet naisnäyttelijät eivät enää saa kunnon rooleja? (lukekaa Elina Knihtilän haastattelu aiheesta!)

 

Puhun tästä ymmärtäen myös että oma ammattini, sähkökitarismi, on varmasti yksi miesvaltaisimmista aloista ikinä. En tiedä miksi näin on, mutta älköön kukaan ajatelko että vallitsevan tilanteen takia sähkökitara ei ole tytölle sopiva soitin. Miten joku soitin voisi olla jollekulle väärä sukupuolen perusteella? Kitaraa pystyy rämistelemään kuka tahansa. En toisaalta ihmettele jos naiset vieroksuvat kitaran ja rockin ympärillä olevaa machokulttuuria. Rockin dekadenssi on perinteisesti kohdellut naisia musiikkivideoiden bikinimalleina, bändäreinä tai yokoonomaisina bändinrikkojina.

 

Ja sitä saatanan äijäilyä. Äijä sitä, äijä tätä. Pojat on poikia. Äijyys on lupa käyttäytyä huonosti, olla sillai reteesti äijien kesken, missä (ankea, iloton) muija ei ole häiritsemässä. Äijyys ei ole miehen velvollisuus, varsinkaan jos äijyyteen liittyy aina ripaus sovinismia. Mies voi olla renttu, vahva, kovaääninen, selkärankainen tai huoleton olematta ”äijä”.

 

Olen siis feministi. Olen feministi tuntematta koko feminismin historiaa, kaikkia sen suuntauksia, ja eri koulukuntia. Tiedän että feministisen liikkeen sisällä on eripuraa. Tietenkin on, missä ei olisi. Varmasti on olemassa feministejä jotka myös vihaavat miehiä. Monen mielestä mies ei ehkä voi edes olla feministi, ellei ole ”homo” tai ”tyttö”, kuten saan joskus somessa kuulla. Mikään näistä ei ole minulle olennaista. Oma feminismini on ajattelumalli, jossa naisilla tulee rakenteissa olla samat oikeudet kuin miehillä. Se on ajattelumalli, jossa naisiin aidosti ja syvällisesti suhtaudutaan yhtäläisin lähtökohdin kuin miehiin. Ei enempää, ei vähempää. Haluan että kun tyttäreni joskus tutkivat keitä suffragetit olivat, voivat he olla onnellisia siitä ettei heidän tarvitse enää taistella naisten oikeuksien puolesta, vaan voivat keskittyä sähkökitaransoittoon tai soteuudistuksesta päättämiseen, mikäli puoluejohtajuudeltaan ehtivät.

(lähes) Lihaton hedonisti

Olen entinen ruokakirjoittelija. Kirjoitin pitkään Jacques Boissonsin ruokarundi -nimistä blogia ja kolumnia Glorian ruoka & viini -lehteen, toimin tuomarina MTV3:n Top Chef ohjelmassa, ja profiloiduin muutenkin kulinaristina. Ruoka on minulle yhä hyvin tärkeää, ja seuraan vieläkin puoliaktiivisesti gastronomiaa. Syön hyvissä ravintoloissa, kokkailen, ja katson YouTubesta Vicen Munchies-kanavaa. Syystä tai toisesta innostukseni ruokakirjoittamiseen on ainakin toistaiseksi hyytynyt, ja olen voinut rennommin, ehkä objektiivisemminkin, tutkia syöjäminääni. Miten syön, mitä syön, missä syön. Jacques Boissons oli (tai on) hedonisti, joka metsästi parhaita makuj ja valtavia elämyksiä. Puhuin luomun puolesta, mutta ennen kaikkea peräänkuulutin laatua. Kammoksuin lisäaineita, ketjuravintoloita, huoltoasemia ja eineksiä. Nyt vuonna 2016 olen tajunnut mikä on ollut vakavasti pielessä ruokailutottumuksissani: Olen syönyt aivan liikaa lihaa, ja niin todennäköisesti sinäkin.

Lempiruoakseni olen aina maininnut pihvin béarnaise-kastikkeella. Tutustuin annokseen lapsuuteni Brysselissä ravintola Le Muchassa. Le Muchan pihvi on ollut aikuisenakin minulle pyhiinvaelluksen kohde. Viimeksi viime kesänä vein perheeni lomalle entiseen kotikaupunkiini, ja söimme illallisen tässä Woluwe-Saint-Pierren kaupunginosan ajattomassa bistroklassikossa. Annos oli vieläkin loistava, mutta olen tajunnut että tässä oli kyse muustakin kuin pihvistä. Se mitä eniten rakastan on béarnaise-kastike, rakuunalla maustettu ihanan etikkainen hollandaise. Voisin juoda sitä suoraan lasista. Itse lihaklöntillä ei ole niin suurta merkitystä. Toki jos pihvi on paistettu hyvin ja pinta tuoksuu ihanan hiiltyneeltä, on se mielettömän hyvää. Mutta ei lempiruoka-hyvää. Ei itse asiassa lähellekään. Olen myös nostalgikko, ja kaipaan Brysseliä usein. Voisiko olla että béarnaise-pihvi on minulle yksi linkki tähän itselleni tärkeään kaupunkiin, samalla tavalla kuin ranskankieliset sarjakuvat, tai tuore vohveli?

 

Olen salaa ihaillut ja toisaalta paheksunut kasvissyöjiä. He ovat päättäneet jättää ruokavaliostaan tyystin lihansyönnin pois. Ihailen tätä määrätietoisuutta, ja sitä miten he ovat altistaneet itsensä vaikemmalle elämälle, kuin ne jotka syövät kaikkea. Olen kiertuemuusikko, ja olen todistanut vuosia miten julmasti vegejä ja vegaaneja kohdellaan ympäri Suomea. Vitun hipit, syökää perunaa. Ei kukaan sano niin, mutta näin ajatellaan. Paheksuntani taas on ollut loukkaantumista. Otan henkilökohtaisesti sen että joku ei halua syödä samalla tavalla kuin minä. Siksi vegeihin on niin helppo suhtautua agressiivisesti. Pupunruuansyöjät, keitä te luulette olevanne? Mutta kun olen oppinut olemaan rehellinen itselleni, olen tajunnut etten oikeasti paheksu vegejä tai vegaaneja, vaan ainoastaan ihailen heitä. Valitettavasti myös pidän tosi paljon joistain liharuoista.

 

Olen päättänyt vähentää lihansyöntiäni kymmenesosaan siitä mitä se on ennen ollut. Ei niin että olisin mikään posketon karnivoori ollutkaan, mutta silti. En oikeasti mittaa pääsenkö kymmenesosaan, se on vain kivan kuuloinen luku. Se on luku joka tarkoittaa merkittävää muutosta, lähes täydellistä suhtautumisen muuttumista ruokailutilanteissa, olematta kuitenkaan absoluuttinen, dogmaattinen kieltäytyminen. Jos tarjolla on kala- tai kasvisvaihtoehto, valitsen sen lähes poikkeuksetta. Juustosämpylä tai uunilohta ABC:lla, ja kasvisruokaa aina kun onnistuu. Olen tehnyt tätä nyt kuukauden pari, ja se on ollut itse asiassa helppoa. Syön myös lihaa, joskus ihan vaan sen takia että annos on houkutteleva. Kotona lihaa syödään harvoin, mutta joskus. En paheksu ketään, en valita kasvisannosten puutetta, mutta teen havaintoja tarjolla olevista vaihtoehdoista. Alueelliset erot ovat huomattavat. Hyvissä ravintoloissa veget syövät nykyään tosi hyvin, ja pitkätkin maistelumenut sisältävät koko ajan vähemmän lihaa. Liha on luksustuote, pieni herkku. Myös koko eläimen käyttö on nousussa. Maistoin uudessa Finnjävel-ravintolassa poron jännettä, se oli herkullista.

 

Mutta miksi? Eikö maailmassa ole tärkeämpiäkin asioita pohtia? Onko tämä hyvinvoivan keskiluokan näpertelyä? Päinvastoin, tämä saattaa olla tärkeimpiä asioita mitä on. En henkilökohtaisesti pysty oikein vaikuttamaan teollisuuden päästöihin, liikenteen saasteisiin vain jonkin verran, mutta voin omalla panoksellani ja esimerkilläni vähentää ruokateollisuuden järkyttävää kuormitusta. WWF kertoo että Suomi on käyttänyt tänä vuonna osuutensa maailman uusiutuvista luonnonvaroista 17.huhtikuuta, neljä kuukautta aiemmin kuin koko maailma! Loppuvuoden teemme tuhoa, ja merkittävä osa tästä johtuu karjan- ja siankasvatuksesta, ja niissä käytettävästä rehusta. Maailman maata viljellään jotta saisimme ruokittua ruoaksi meneviä eläimiä, sen sijaan että keskittäisimme viljelyn suoraan ihmisten ravitsemiseen. Me tuotamme ja syömme liikaa lihaa, piste. Se on fakta, jota ei voi talouteen tai työllisyyteen vetoamalla ohittaa. Oli miten rypsiporsasta tai kotimaista 100% nautaa tahansa, me syömme liikaa lihaa, lähes kaikki. Oma lukunsa on eläinten kohtelu. Kanalat, navetat ja sikalat ovat eläimille pienin poikkeuksin hyvin ahdistavia paikkoja. Meidän ei pitäisi kohdella yhtäkään eläintä niin julmasti.

 

Hyvä uutinen on se, että me pärjäämme vähemmällä, tosi paljon vähemmällä. Monet pärjäävät täysin ilman, mutta tätä en pyydä keneltäkään. Se mitä pyydän on, että jokainen pohtisi omia ruokailutottumuksiaan, ja peilaisi niitä maailman ekokatastrofeihin. Voisinko nipistää jostain kohtaa? Tarviiko minun ostaa jauhelihaa, joka ei oikeasti maistu miltään? Voisinko syödä enemmän kalaa? Voisinko kuunnella mitä vegetaristeilla ja vegaaneilla on sanottavaa? Voisinko jopa oppia heiltä jotain? Kuinka paljon maailmassa onkaan lihattomia, herkullisia ruokia. Niitä ei tule ajatella kasvisruokana vaan ruokana. Se on ruokaa vaikkei siinä olekaan lihaa, niinkuin pinaattiletut, tai silakkapihvit, tai aglio e olio e peperoncini, tai tulinen parsakaalicurry, tai guacamolella, pavuilla ja salsalla täytetyt tortillat, tai jne jne.

 

Kuten alter egoni Jacques Boissons, olen minäkin parantumaton hedonisti. Mutta voin toteuttaa hedonismiani myös vastuullisesti. Siitä tulikin mieleeni että lasi Prioratin viiniä voisi tehdä nyt terää, onhan tässä taas paasattu. Kenties hieman juureen leivottua leipää ja laadukasta oliiviöljyä, ja merisuolaa.

Sori

Sori.

Sori Syyria, teidän 4 miljoonaa pakolaista, ja 12 miljonaa huminitäärisen avun tarpeessa olevaa.

 

Sori Irak, teidän 3 miljoonaa pakolaista, ja 8 miljoonaa humanitäärisen avun tarpeessa olevaa.

 

Sori Gaza, teidän 20000 kotinsa menettänyttä perhettä, ja sadattuhannet humanitäärisen avun tarpeessa olevaa.

 

Sori Burundi, Etelä-Sudan, Etiopia, Keski-Afrikan tasavalta, Kongon demokraattinen tasavalta, Norsunluunrannikko, Somalia, Sudan, Tsad, Uganda ja Libya, ja teidän sadat miljoonat asukkaat jotka elätte sisällissotien, aseellisten selkkausten, väkivallan, pakolaisvirtojen, ja poliittisen epävakauden keskellä vuodesta toiseen.

 

Sori Ghana, Kenia, Malawi, Ruanda, Sierra Leone, Swazimaa, ja Zimbabwe, ja teidän miljoonat ja miljoonat asukkaat, jotka kärsivät nälänhädästä, köyhyydestä, hiv-epidemioista, puhtaan juomaveden puutteesta, valtavasta orpolapsimäärästä, tulvista ja kuivuudesta.

 

Sori Filippiinit ja Tadzikistan, ja teidän miljoonat ihmiset jotka kärsivät valtavista luonnonmullistuksista.

 

Sori Kiina, jossa luonnonmullistusten lisäksi kansanne elää jatkuvien ihmisoikeusloukkausten ja sananvapaudettomuuden pelossa.

 

Sori Afghanistan, ja teidät miljoonat asukkaat, jotka ovat kärsineet sodista ja terrorista vuosikymmeniä.

 

Sori Kirgisia, Mongolia, Myanmar, ja Kambodzha, jotka tarvitsette jatkuvaa humanitääristä apua kriisien ja haasteiden keskellä.

 

Sori Pohjois-Korea, ja teidän koko kansa, joka on alisteinen häikäilemättömälle diktatuurille ja täydelliselle eristäytymiselle muusta maailmasta.

 

Sori Haiti, ja teidän hirvittävän katastrofin kohdannut koko infrastruktuuri.

 

Sori Honduras, Kolumbia, Paraguay, El Salvador ja Bolivia, ja teidän jatkuva taistelunne luonnonmullistuksien alla.

 

Sori Ukraina, ja te kaikki jotka maan itäosassa kärsitte sodasta.

 

Sori Venäjä. Sori Venezuela. Sori Egypti. Sori Bangladesh.

 

Sori maailman lapset. Sori että olette aliravittuja, ette pääse kouluun, teistä tehdään sotilaita, teidät pakotetaan lapsina naimisiin, teitä pahoinpidellään, teidät myydään seksiorjiksi, tai tapetaan raa’asti.

 

Sori maailman alistetut ja tasa-arvosta unelmoivat naiset.

 

Sori maailman seksuaalivähemmistöt.

 

Sori maailman sorretut etniset vähemmistöt.

 

Sori maailman vammaiset.

 

Sori maailman luonto.

 

Sori kaikki maailman toisinajattelijat, kansalaisaktivistit, oppositiot, mielipidevangit, kidutetut, kuolemaantuomitut, syyttömänä tuomitut, perheestään erotetut, alipalkatut, kärsivät, surevat, kituvat ja kuolevat.

 

Sori, mutta meidän on Suomessa pakko vielä leikata jo nyt pientä kehitysapuamme 25 miljoonalla, koska meillä menee niin huonosti.

En lannistu

Olen viime päivinä pohtinut paljon vaikuttamista. Miten voimme vaikuttaa asioihin? Klassinen vastaus on tietenkin – äänestämällä. Kerran neljässä vuodessa osoittamalla tukensa jollekin puolueelle ja kansanedustajalle sitä sitten vaikuttaa. Vai vaikuttaako? Yhteiskunnan ja politiikan rakenteet eivät valitettavasti ole niin yksinkertaisia. Äänestäminen on toki vähimmäisvaatimus, jos haluaa osoittaa tukensa poliitikolle jonka haluaa eduskuntaan tai kaupunginvaltuustoon. Mutta se ei yksinkertaisesti riitä.

Kun Panaman veroparatiisijupakka eilen illalla klo 21 rupesi täyttämään kaikki somekanavat, säesti tätä infotulvaa myös pessimistinen, lannistunut aalto. ”Valitettavasti mikään ei tule kuitenkaan muuttumaan”. ”Tässä ei ole mitään uutta, toiset vaan porskuttaa, eikä me voida sille mitään.” Rahan valtaa pidetään absoluuttisena, koskemattomana.

 

Järkytyin hieman näistä reaktioista. Meillä on käsissämme yksi historian merkittävimpiä tietovuotoja, joka paljastaa hillittömän mittaluokan varojen piilottamisen, ja maailman tärkeimpien valtionpäämiesten osallisuuden. Pienenä esimerkkinä Islannin pääministeri jäi kiinni housut kintuissa offshore-yhtiöstä, ja kansa suunnittelee jo täksi illaksi mittavia mielenosoituksia. En usko että hän voi jatkaa virassaan. Se on jo jotain, se on askel oikeudenmukaisuuteen päin.

 

Suomen kohdalla moni yksityskohta odottaa vielä paljastumistaan, mutta tiedossa on, että Panaman paperit koskevat monia suomalaisia merkkihenkilöitä, ja monia venäläisiä oligarkkeja, joilla on Suomessa paljon toimintaa. Nordean on kerrottu perustaneen asiakkailleen satoja veroparatiisiyhtiöitä. Samainen Nordea, joka on suu vaahdossa kannustanut hallitusta tekemään hurjia leikkauksia, ja maalaillut piruja seinille Suomen tilanteesta. Nordean tapauksessa me kansalaiset voimme vaikuttaa hyvin yksinkertaisesti ja nopeasti. Me voimme olla olematta Nordean asiakkaita, ja näin kertoa heille konkreettisesti että he ovat toimineet moraalittomasti ja kaksinaamaisesti. Toivottavasti on pankkeja joilla on puhtaat jauhot pusseissan, sillä uusia asiakkaita olisi heille paljonkin tarjolla.

 

Me voimme myös vaatia päättäjiltämme tiukkoja toimia ja kannanottoja. Näin ollen vaadin, että hallitus, pääministeri Sipilä ja valtiovarainministeri Stubb, sekä myös kolmannen hallituspuolueen puheenjohtaja Soini, kertoisivat konkreettisesti mitä aikovat tehdä veroparatiisiongelman ratkaisemiseksi. Tässä kohtaa olen toki realisti. Hallituksen viime aikaiset teot ja tavoitteet ovat pyrkineet päinvastaisiin tuloksiin. Hallintarekisterille löytyy aina pieni porsaanreikä, ja aktiivisen katumisen malliakin yritettiin, siinä onneksi onnistumatta. Pääministerin oma vakuutuskuoritoiminta on myöskin moraalisesti arveluttavaa, vaikka täyttäisikin lain vaatimukset. Kokoomuksen suunnasta en myöskään odota valtavia ponnisteluja läpnäkyvämmän rahaliikenteen eteen.

 

Meidän tulee vaatia omilta kansanedustajiltamme toimia, mikäli he eivät sitä oma-aloitteisesti tee. Kirjoitetaan heille, haastetaan heitä. Nostan hattua Vasemmistoliitolle, joka tänään julkaisi 12-kohtaisen ohjelman veroparatiisitoiminnan kitkemiseksi. Siihen kannattaa tutustua, vaikka kriittiselläkin silmällä.

 

Onko amatöörin kirjoittama yhteiskunnallinen blogi sitten vaikuttamista? Nettikirjoitteluni on kenties näpertelyä. Se saattaa olla tuuleen huutelua, tai samanmielisiltä irtotykkäysten kalastelua. Se on varmasti turhautumisen purkamista. Voi olla, että minulla on illuusio siitä että parannan maailmaa, kun kirjoitan itseäni häiritsevistä asioista. Mutta mitä sitten? Ainakin teen jotain, kunnes keksin paremman tavan vaikuttaa. En edusta asiantuntijuutta, tai journalistista tarkkuutta, mutta ehkä edustankin jotain uusvalveutumista, kriitistä uteliaisuutta.

 

Asioista perillä oleminen on myös vaikuttamista. Siksi on tärkeää lukea näistä aiheista, seurata uutisia, linkata kiinnostavia artikkeleita, ja herättää keskustelua. Mistä eri kansalaisjärjestöt puhuvat? Voisinko lahjoittaa rahaa Finnwatchille? Hyväksyykö enemmistö suomalaisista verosuunnittelun ja veroparatiisitoiminnan? Ei takuulla. Meidän tulee tehdä se selväksi, korottaa äänemme ja kertoa, että näin ei voi, eikä saa toimia. En suostu ajattelemaan, että rivikansalaiset eivät pystyisi vaikuttamaan asioihin. Yksin kenties eivät, mutta yhdessä kyllä. Amerikassa jo vuosikymmeniä suurimpia rahamääriä liikuttavat tahot ovat manipuloineet päätöksentekoa tanakalla lobbauksella ja kampanjarahoituksella. Vaikka Bernie Sandersista ei tulisikaan demokraattien presidenttiehdokasta, on hän näyttänyt tiedostaville amerikkalaisille, että on olemassa toinenkin tapa vaikuttaa, ilman Wall Streetin miljardeja. Muutos on mahdollinen.

 

Joten, rakkaat kansalaiset, älkää passivoituko, älkää vaipuko pessimismiin, vaan olkaa aktiivisia ja optimistisia. Hyvä voi voittaa ja me voimme vaikuttaa.

Pahat ystävämme

 

Suomi myy aseita Saudi-Arabialle. Suomi tekee ydinvoimalakauppaa Venäjän kanssa. Suomi oli luomassa EU:n tuoretta, hyvin kyseenalaista pakolaissopimusta Turkin kanssa. Suomi panostaa kauppaan Kiinan kanssa.

 

Kaikkia näitä neljää esimerkkimaata yhdistää piittaamattomuus ihmisoikeuksista. Saudi-Arabia, joka ei salli kansalaisiltaan pienintäkään julkista arvostelua, välittää aseita eteenpäin erilaisille ryhmittymille, myös islamisteille. Venäjä on myös miehittänyt Krimin, ja saksalaisen Bild-lehden mukaan hallinnoi varjohallituksen avulla itä-Ukrainaa. Turkissa presidentti Erdoğan murskaa vapaan median, ja yrittää jo vaikuttaa ulkomaiseenkin lehdistöön, kuten kävi kun hän kutsui Saksan suurlähettilään puhutteluun saksalaisen satiirivideon takia. Kiina polkee yhä ihmisoikeuksia, kontrolloi tiedonvälitystä, ja vangitsee oppositiossa olevia.

 

Miksi me ummistamme silmämme? Miksi Esko Aho marssii kirkkain silmin Sberbankin hallitukseen, pääministeri Sipilän siunauksella? Eikö Vladimir Putin ole vielä riittävästi osoittanut haluavansa hallita Suomea energiapolitiikan kautta? Venäjään kohdistuvat talouspakotteet ovat verottaneet suomalaista vientiä, uutisoidaan. Niin varmasti onkin, mutta kun ne pakotteet ovat olemassa ihan oikeasta syystä. Venäjä toimii väärin, ja siihen on reagoitava. Ainoa vaan, että Suomi ei haluaisi reagoida. Suomi haluaa tehdä kauppaa, ja vähätellä Venäjän ihmissuhderikkomuksia. Suomi ei välitä siitä että seksuaalivähemmistöt on ajettu ahtaalle. Suomi ei välitä siitä ettei Venäjällä ole aitoa oppositiota. Venäjä uhittelee ja tekee käytännössä mitä sitä huvittaa.

 

Pidän Suomea yhä sivistysvaltiona, vaikka nykyhallitus tekee hartiavoimin töitä heikentääkseen tätä sivistystä. Minusta sivistysvaltiolla pitäisi olla kanttia ottaa vahvasti kantaa, sekä puheissaan, että toimissaan, kun muut maat öykkäröivät. Onko kauppaa tehtävä hinnalla millä hyvänsä? Hyökätäänkö maahamme jos sanomme ettemme hyväksy venäläismedian kuristusotetta? Haluammeko myydä aseita totalitääriselle valtiolle joka myy ne eteenpäin mielivaltaisille äärijoukoille?

 

Hallitus haluaa meidän ajattelevan että Suomen talous nousee ainoastaan heikkojen selkärangasta raastamalla. Uhreina ovat suomalaiset työntekijät ja vähäosaiset, mutta myös viattomat kiinalaiset toisinajattelijat, Turkin media, Krimin asukkaat ja Jemenin siviilit. Tällainen potentiaalinen talouskasvu on liian veristä, liian moraalitonta. Suomalaisilta ihmisoikeus- ja avustusjärjestöiltä on leikattu roimasti varoja, mikä vaikeuttaa entisestään kansalaisaktivismia. Populismi rehottaa, ja perussuomalaisten siunaama rasismi pitää huolen siitä että osa kansasta kokee lähinnä inhoa ulkomaalaisia kohtaan, kun he kaikkein eniten tarvitsisivat empatiaa ja ymmärrystä.

 

Yksinkertaistaen: Ihmisoikeudet ja oikeudenmukaisuus ovat tärkeämpiä kuin talouskasvu ja kauppa. Ihmisoikeudet ovat itse asiassa tärkeämpiä kuin mikään muu. Ne ovat tärkeämpiä kuin valtionrajat, energiapolitiikka, tai vaikkapa ydinaseohjelmat. Mitä hyötyä tai iloa on mistään, jos kaiken pohjana ei ole usko siihen että jokaisella ihmisellä kuuluu olla tietyt oikeudet? Suomi ei saa rajoittaa ihmisoikeusajatteluaan omien rajojen sisäpuolelle, tai ns. kantasuomalaisiin. Jos me emme välitä muiden ihmisoikeuksista, miksi kukaan välittäisi omistamme?

Islam

”Ongelman ydin on islam”. Näin totesi henkilö terrorismista tuttavani facebook-keskustelussa. Hetkeä aiemmin olin lukenut Veikka Lahtisen ansiokkaan kirjoituksen Pääsiäiskirje: kiusaamisen ja kritiikin ero, joka on suunnattu rasismi-syytöksistä tuohtuneelle rasistille Sebastian Tynkkyselle. Siinä Lahtinen puhuu viisaasti siitä, miten rasismin määrittely ei ole pelkästään rotuperustaista tarkoituksellista syrjintää. Rasismi on sotien jälkeen salonkikelpoistettu, ja rasistit puhuvat esimerkiksi muukalaisten ”kulttuureista” ja ”uskonnosta”. Uskonto tässä tapauksessa tarkoittaa tietenkin islamia.

ISISin terroristit ovat islaminuskoisia, turha sitä on peitellä. Mutta islam tarkoittaa satoja, tuhansia eri asioita. Islam jakaantuu eri koulukuntiin ja eri tapoihin uskoa. En ole uskontotieteilijä, enkä jaksa copypeistata Wikipediaa esittääkseni olevani islam-asiantuntija, vaan aion nyt käyttää pelottavaa ja epätieteellistä tervettä järkeä.

 

Islaminuskoisia ihmisiä on arvion mukaan maailmassa 1,7 miljardia. (Okei tää on Wikipediasta). Yksi pilkku seitsemän miljardia. Aivan sairaan monta islaminuskoista ihmistä. ISISin murhanhimoiset omaa valtiota havittelevat kiihkoilijat ovat mikroskooppinen osuus tästä YHDESTÄ PILKKU SEITSEMÄSTÄ MILJARDISTA. Mutta sekään ei ole tämän kirjoitukseni pääpointti. ISISin tarkoitusperistä ja toiminnasta on kirjoitettu lukuisia hyviä artikkeleita ja kirjoja.

 

Ylivoimaisesti suurin osa maailman ihmisistä ei ole millään tavalla kiihkoilijoita. Ylivoimaisesti suurin osa maailman ihmisistä elää elämäänsä normaalisti kuten mekin. He käyvät töissä, asuvat kodeissaan, mahdollisesti perustavat perheen, saavat lapsia, harrastavat, katsovat telkkaria, syövät, ja käyvät vessassa. Osa heistä on muslimeja, osa kristittyjä, osa buddhisteja, osa sitä osa tätä. Jotkut meistä ovat ateisteja, mutta mekin elämme elämäämme aika lailla normaalisti, jos Lapissa keikkabussissa istuminen ja blogin kirjoittaminen on normaalia. On se. Tosi moni asia on normaalia, eri ihmiset vaan tekevät työkseen ja harrastuksikseen eri asioita. Ihmisillä on erilaisia tapoja, traditioita, sanontoja, tyylejä, rituaaleja. Osa niistä saattaa tuntua meistä oudoilta, osa jopa vaivauttavilta. Osa traditioista voi olla meistä vanhanaikaisia, jopa syrjiviä. Kaikkea ei tarvitse hyväksyä tradition nimissä tietenkään. Saudi-Arabia ja Iran ovat yhä hyvin sulkeutuneita ja konservatiivisia yhteiskuntia, mutta islamin syyttäminen tässäkin tapauksessa olisi laiskaa ajattelua. Itse islam ei sorra ihmisoikeuksia, vaan islamia tarkoitusperiään varten tulkitsevat vallanpitäjät.

 

Uskonto ei ole ihmisen määrittelevin tekijä. Se on yksi määrittelevistä tekijöistä, mutta vain yksi. Kun kadulla ihminen kävelee vastaan, ei siinä kävele uskonto, vaan itse ihminen kaikkine ominaisuuksineen. Kun Irakista saapuu pakolainen Suomeen, ei se pakolainen ole islam, vaan yksilö. Ihminen, joka on joutunut pakenemaan kodistaan ja hakee turvaa muualta.

 

Kun ”maahanmuuttokriitikot” meuhkaavat islamista, meuhkaavat he islamin rajuimmista ja konservatiisimmista tulkinnoista. Heille islam on verenhimoisuutta, ehdottomuutta ja sortoa. Kykenemättömyys nähdä islam samantyyppisenä uskontona kuin kristinusko saa ”maahanmuuttokriitikot” demonisoimaan puolitoista miljardia ihmistä. Raamattua voi aivan yhtä lailla siteerata niin että sen lukijat kuulostavat ihmishirviöiltä.

 

Islamin syyttäminen on myös huijausta. Olisiko ”maahanmuuttokriitikoiden” suhtautuminen erilaista jos esim Irakista saapuvat pakolaiset olisivat todistetusti ateisteja? Kohdeltaisiinko heitä silloinkin yhtä alentavasti? Vai olisiko kyse kuitenkin vaan siitä että he eivät halua vääränvärisiä muukalaisia sinivalkoiseen paratiisiimme?

Tanssia haudoilla

Tätä kirjoittaessani tiistaina puoliltapäivin Brysselissä yhä savuaa, ja koko maailma kerää tiedonmurusia ymmärtääkseen mitä on tapahtunut. Faktoja tulee tipottain, uhriluku nousee, uutissivustot raportoivat ja keräävät kommentteja paikallaolijoilta. Monet valtioiden päämiehet ovat jo kiiruhtaneet esittämään osanottonsa menehtyneiden omaisille ja osoittaneet solidaarisuuttaan Brysselissä toimiville.

Eräs ryhmä on taas erottunut Suomessa joukosta, nimittäin perussuomalaiset. Europarlamentaarikko Jussi Halla-aho ei odottanut tuntiakaan uutisten leviämisestä ennen kuin rupesi tanssimaan räjähdysten uhrien haudoilla. ”Jahas, täälläkin juhlitaan rasisminvastaista viikkoa.” Kansanedustaja Juho Eerola taas käytti räjähdyksistä ilmaisua ”Rasismin vastaisen päivän after party”.

 

Tällaiset häpeälliset mauttomuudet edustavat perussuomalaisten totaalista kykenemättömyyttä asettua toisen ihmisen saappaisiin. Jopa suuren tragedian ja hädän keskellä nämä kaksi populistia pyrkivät keräämään irtopisteitä kannattajiltaan, jotka iloisesti julistavat että nii-i, taas nähtiin juu. Se on kuvottavaa ja harvinaisen epäsivistynyttä.

 

Kuten edellisessäkin kirjoituksessani, vaadin Timo Soinilta toimia oman puolueensa kukoistavan vihamielisyyden kitkemiseksi. Toisaalta en ole toiveikas. Niitä toimia emme tule näkemään. Toivoisinkin että ne persut joille tällainen puhe on vastenmielistä pyrkisivät löytämään poliittisen kotinsa jostain muualta. Te kaikki ette ole yhdestä puusta, teissä on hyvyyttä. Voitte kukoistaa poliitikkoina ja vaikuttajina muuallakin.

 

Kuten edellisessäkin kirjoituksessani, vaadin muilta hallituspuolueilta, eli Sipilältä ja Stubbilta, tiukempaa kuria hallituskumppanianne kohtaan. Soinin puolue myrkyttää Suomen henkistä ilmapiiriä. Tämän kurinpidon aika ei kuitenkaan ole juuri nyt, sillä Brysselin räjähdysten selvittämiseen liittyy luonnollisesti paljon akuutimpia asioita.

 

Kuten edellisessäkin kirjoituksessani, pyydän kaikilta kansalaisilta empatiaa ja ryhtiä nousta vihapuhetta vastaan aktiivisesti. Älkäämme missään olosuhteissa hyväksykö Halla-ahon puheita, tai ohittako niitä ”hullun” tai ”ressukan” puheina. Näihin puheisiin on pureuduttava, ja meidän on jaksettava käydä tätä keskustelua syvällisesti. Mutta älkäämme keskittykö keksimään Halla-ahosta tai Eerolasta mahdollisimman ilkeitä nimityksiä, vaan pysykäämme asiassa. Muiden vihamielisyys ei saa murentaa omaa empatiaamme.

 

Ja kyllä, tunnen empatiaa myös Halla-ahoa kohtaan. Toivon koko sydämestäni että hän on turvassa, samoin kuin hänen perheensä ja läheisensä. Sillä toisten tuska ei ikinä saa olla meille ilon aihe.

Nyrkki pöytään

Sieltä se tuli. Pirkanmaan perussuomalaisten 1. varapuheenjohtaja ja Pirkanmaan maakuntahallituksen jäsen Terhi Kiemunki otti rasististen kommentiensa kohteeksi virpovat muslimilapset. Kommenttiketju sai pian tulta alleen, ja kielenkäyttö muuttui hävyttömäksi. Tällaiseen olemme joutuneet tottumaan viime vuosien aikana, mutta yleensä kyseessä on vaan ”joku”, kenties syrjäytynyt, tai muuten katkera ihminen. Tällä kertaa kyseessä on kivenkova poliitikko. Kiemunki on ollut aktiivisena Rajat kiinni -liikkeessä ja muutenkin edustanut persujen suvaitsemattominta siipeä.

Mediamyrsky oli ilmeinen ja pian persujen puoluesihteeri Slunga-Poutsalo kiiruhtikin kommentoimaan olevansa” järkyttynyt, eikä voi hyväksyä tällaista”. Hyvä niin. ”Jos on maahanmuuttokriittinen tai maahanmuuttoa arvosteleva, lapsia ei tule sekoittaa tähän missään vaiheessa ja mitenkään. Heidät tulee jättää rauhaan.” Hmm. Eli Kiemungin kuvottavat jutut olivatkin huonosti suunnattua maahanmuuttokriittisyyttä? Enemmän ne kyllä minusta näyttivät puhtaalta muslimivihalta ja rasismilta. Ja mistä lähtien maahanmuuttokriittiset olisivat osanneet erottaa lapset keskustelussaan? Jos lapsia varjeltaisiin, edistettäisiin myös perheiden yhteensaattamista. Tämä on puoluesihteeri Poutsalolta kaksinaamaista.

 

Kun Timo Soinilta pyydettiin kommenttia aiheeseen, tyytyi hän toteamaan että ”Puoluesihteeri on kertonut puolueen kannan, ja se on hyvä kanta.” Puolueen puheenjohtaja ei siis vaivaudu edes sanomaan ääneen itse paheksuvansa Kiemungin kommentteja, vaan laiskasti (vai raukkamaisesti?) puhuu puolueen ”yhtenäisestä viestistä”. Allekirjoittaako tämän yhteisen viestin tosiaan jokainen puolueen jäsen? Halla-aho? Olli Immonen? Laura Huhtasaari? Ei takuulla. Ja tämän takia Soinia voi pitää merkittävänä osasyyllisenä kasvavaan rasistiseen vihapuheeseen Suomessa.

 

Timo Soini ei voi, tai halua, tuomita henkilökohtaisesti rasisteja joukoissaan, koska he ovat puolueen viimeinen oljenkorsi katoavassa kansansuosiossa. Hallitustaival on syönyt puolueelta kannatusta roimasti, eikä kituva työväestö voi ymmärtää miksi persut ovat mukana leikkauksissa, jotka verottavat ennen kaikkea heikoimmassa asemassa olevia. Syyllinen on siis pakko olla maahanmuuttaja, elintasopakolainen Irakista tai Syyriasta,  joka ei edes uskalla sotia omaa sotaansa kotimaassaan. Rajat kiinni, jotta meillä menisi paremmin, perkele!

 

Timo Soini toimii raukkamaisesti, ja hänet tullaan muistamaan Suomen poliittisessa historiassa raukkamaisena populistina, joka esitti ajavansa heikomman asiaa, mutta halusi ainoastaan ehdoin tahdoin puolueelleen kannatusta, ja itselleen valtaa.

 

Vallankahvasta on kyse myös kahden muun hallituspuolueen kohdalla. Rasismiin ja vihapuheeseen tulisi puuttua agressiivisesti, kristallinkirkkaalla viestinnällä. Hallituksen kannatus on alle 50%, eikä hallituspuolueilla ole varaa näyttäytyä eripuraisina. Missä on Juha Sipilän johtajuus kun äärioikeiston liikehdintä, katupartiointi, rasistinen retoriikka ja naisiin kohdistuva vihapuhe tulisi tuomita ehdoitta? Missä on nyrkki pöytään? Ovatko Sipilä ja Stubb todella niin riippuvaisia koko länsimaita ravistelevasta äärioikeistolaisesta populismista? Miksei voi sanoa että perussuomalaisten keskuudessa on iso rasismiongelma, johon Soinin tulisi puuttua? Nykyisessä pohjattomassa uskottavuuskriisissä en uskoisi sen ainakaan pahentavan asioita.

 

Olen henkilökohtaisesti tällä hetkellä aivan kurkkuani myöten täynnä tätä tilannetta, ja kirjoitan tätäkin tunnekuohun vallassa. Olen todella kyllästynyt MV-lehteen ja sen raukkamaiseen perustajaan Ilja Janitskiniin. Olen todella kyllästynyt Rajat kiinni -liikkeeseen ja sen surkeaa ”diskurssia” käyvään jäsenistöön. En kestä sitä että Sipilä henkilökohtaisesti loihti suunnitelman jolla EU saa pestyä kätensä hädässä olevista, ihmisoikeuksia polkevan Turkin avustuksella.

 

Hallitus rakastaa kriisi-sanaa, mutta käyttää sitä ainoastaan taloudesta puhuttaessa. Minun nähdäkseni Suomea vaivaa eniten arvokriisi, ja ennen kuin siihen puututaan, emme edes ansaitse taloudellista elpymistä. Joten Soini, Sipilä ja Stubb: Lyökää nyrkki pöytään ja osoittakaa edes jonkinlaista arvojohtajuutta. Sama pätee myös meihin kansalaisiin. Me emme saa kulkea laput silmillä. Muuten olemme kuin puoluejohtaja joka ei itse uskalla sanoa mitään.

Liikaa liian usein

Olin juuri kaksi viikkoa lomalla kaukana lämmössä. Edellisen lomamatkani tavoin pidin sometaukoa. Saatoin parina iltana tarkistaa sähköpostit otsikkotasolla, mutta muuten pysyttelin reaalimaailmassa. Kokemus oli erittäin virkistävä. Parhaimmillaanhan somettelu on erittäin antoisaa ja opettavaista. Twitter-feed on salamannopea uutislähde, jossa tuoreimmat tapahtumat ja ajatukset maailmalla lähtevät oitis kiertoon ja kriittiseen tarkasteluun. Facebook ( ja Insta sun muut lapsille esihistorialliset sovellukset ) taas toimii jonkinlaisena värittyneenä ikkunana ystävien, tuttavien ja työtuttujen elämään, sekä ihan viihteenä. Somessa yhteiskunnallinen keskustelu käy jatkuvasti kiivaana, ja siihen osallistuu valtava määrä päättäjiä, vaikuttajia ja toimittajia. Karkeasti arvioiden keskustelun taso on ihan hyvää. Kaikenlaisia ylilyöntejä sattuu, ja turhaa mesoamista tapahtuu, mutta pääasiallisesti ollaan plussan puolella. En häpeä myöntää että olen Twitter-addikti. Seuraan uutisvirtaani kyltymättömästi, ja päivitän näkymää varmasti satoja kertoja päivässä. Kommentoin ja postailen itsekin paljon erilaisia mielipiteitä, linkkejä ja sutkauksia. Näin koen pysyväni ”ajan tasalla” ja osallistuvani, rohkeasti omalla nimelläni. Tosiasiassa jatkuva somevalppaus väsyttää minut ja vaikuttaa minuun negatiivisesti, ja tämän tajusin taas kahden viikon paastoni aikana. Ongelmat itselläni syntyvätkin volyymistä.

 

Lomalla annan itselleni oikeuden olla olematta liian huolissani maailman tilasta. Yritän nähdä ympäristöni hyviä puolia, rentoutua, ja päästää irti askarruttavista asioista. Kun en tiedä mitä tehdä, otan kirjan tai lehden käteen. Olen päätynyt monen muun kanssa siihen tulokseen että printti ei tulekaan kuolemaan, sillä en halua koko ajan käyttää laitteita. Heitän ranskankielisen Vanity Fairin rantakassiin, ja luen siitä Quentin Tarantinon elämästä, hiekkaa tai merivettä pelkäämättä. Lehti tai kirja ei myöskään tarjoa paperisena houkuttelevaa someansaa, eli en voi luikahtaa facebookin puolelle katsomaan vilkkuisiko siellä punaiset numeroidut pikkupallot.

 

Kotimaan uutisia en matkoilla lue. Suomi pärjää ilman minua ja minä pärjään ilman Suomea. Pysyttelen uutispimennossa myös siksi, että haluan korostaa itselleni sitä miten pieni Suomi onkaan koko maailman mittakaavassa. Olen oppinut rakastamaan sitä tunnetta kun maapallon valtavuus ja monipuolisuus jyrää minut. Täällä on niin paljon paikkoja, niin paljon ihmisiä, niin monta tarinaa. Yritän pikemminkin selvittää millaisia haasteita lomakohteeni yhteiskunnassa on. Kaikilla on omansa. Nyt olin reissussa ranskankielisellä saarella kaukana Euroopasta, ja jo pelkästään eri kielialueen tuomat näkökulmaerot anglosaksiseen maailmaan verrattuna olivat piristäviä. Vaikka eurooppalaisessa kulttuurissa on paljon yhtäläisyyksiä, on ranskalaisen sanomalehden anti silti hyvin erilainen kuin hesarin.

 

Kun tänään lomanjälkeisenä ensimmäisenä loskaisena tammikuun aamupäivänä päätin plärätä puhelimeni someapplikaatioita, tipahdin kuin varkain tuttuun kaivoon. Jumahdin. Kohuja piisasi. Oli jääkiekkoilijaa, maahanmuuttoa, mv-lehteä. Ai että kun tästä keksisi hyviä juttuja. Muutamat ovat ehtineet jo kirjoittaa osuvia kolumneja, eikun niitä jakamaan. Ja tuokin poliitikko on havahtunut keskusteluun, ja järkevästi haluaa tyynnytellä riitapukareita. Pian alkaa keskustelun metataso, eli keskustelun analyysi, ja sitten taas analyysin kommentointi, ja minäpä aion olla joka vaiheessa mukana. Vai aionko? Mitä jos jättäisinkin tämän kierroksen väliin? Raittiuskampanjassa kysytään ”Oletko ikinä katunut sitä että jätit viimeisen drinkin juomatta?” Nyt kysyn itseltäni ”Olenko ikinä katunut sitä etten seurannutkaan jokaista kohua tai uutista?” Facebookin puolella tunnelma oli synkkä, ystävä- ja työpiirissäni tapahtuneen hyvin surullisen kuolemantapauksen vuoksi. Kaiken surun keskellä some näytti tässä parhaat puolensa. Ihmiset saavat surra yhdessä, ja jakaa muistoja itselleen tärkestä henkilöstä. Facebook on parhaimmillaan erinomainen torikokous, mutta voi myös turruttaa sinne liian usein eksyvän, punaisia palloja tuijottavan.

 

Jatkuva negatiivisten uutisten ja ilmiöiden kohtaaminen vaikuttaa minuun ilmiselvästi voimakkaasti. Se mitä olen ennen kuvitellut yhteiskunnaliseksi realismiksi ja valppaudeksi onkin kääntynyt pessimismiksi ja ahdistukseksi. Epäkohtiin on ehdottomasti puututtava ja keskustelut ovat tärkeitä, mutta mitä jos ne imevätkin minusta mehut? Voiko twitter-maniani heikentää toimintakykyäni? Näin lomavirkistyksen jälkilöylyissä uskoisin että kyllä, ehdottomasti voi. Satojen ihmisten fb-päivitysten ja valokuvien loputon tulva voi myös muuttua painajaiseksi, jossa oma elämäni onkin täysin vailla sisältöä ja tapahtumia. Tuokin on tuolla ja tuokin tekee tuota ja mitä minä teen? Tuijotan tätä välkkyvää ruutua lasittunein silmin. Ajatus siitä että palaisin takaisin joulukuun kaltaisiin someilumääriini väsyttää minut. Se ei voi olla hyväksi. Some pärjää ilman minua ja minä ilman somea. Kun huomaatte että olen taas sortunut, nykäiskää hihasta, ja käskekää minut vaikka seinäkiipeilemään tai kirjan pariin.

Toimin paremmin optimistisena ja iloisena.FullSizeRender