Naisen paikka on kaikkialla

Kävin katsomassa elokuvan Suffragette. Tositapahtumiin perustuva tarina kertoo lontoolaisen pesulayhtiön työntekijöiden osallistumisesta taisteluun naisten äänioikeuden puolesta1900-luvun alun Britanniassa. Naisen asema on heikko. Palkka on pienempi vaikka työajat ovat pidemmät, naisilla ei ole oikeutta omiin lapsiinsa, ja poliisi surutta käyttää väkivaltaa ja psykologista manipulaatiota mieltään osoittaviin naisiin. Taiteellisten ansiodensa lisäksi elokuva herätti minussa voimakkaita, jopa fyysisiä reaktioita. Puristin nyrkkejä yhteen, kyynelehdin ja pudistelin päätäni seuratessani sitä epäoikeudenmukaisuutta jota pääosassa oleva Maud kohtasi. Suffragetit turvautuivat jopa terroristitekoihin saadakseen äänensä kuuluviin. Ihmisuhreilta pyrittiin kuitenkin koko ajan välttymään. Kansalaistottelemattomuus oli välttämätöntä.

Kävellessäni ulos elokuvista en voinut olla ajattelematta kahta nuorta tytärtäni, ja sitä maailmaa mihin he kasvavat naisina. Paljon on vettä virrannut sadassa vuodessa, ja Suomella on aina ollut syytä ylpeilyyn naisten äänioikeuden saralla. Maassamme naiset ovat saaneet äänestää jo yli sata vuotta. Kansainvälisessä vertailussa pärjäämme mainiosti tasa-arvon saralla. Maailmassa on yhä kymmeniä maita, joissa naisella on huomattavan heikko, alistettu asema. Se ei kuitenkaan saa peittää alleen meidän omia ongelmiamme, joita yhä riittää, ja joiden kitkeminen voi osoittautua yllättävän vaikeaksi, ellemme aktiivisesti ponnistele aidon tasa-arvon saamiseksi.

 

Sekä rakenteissamme että asenteissamme on yhä merkittäviä naisia väheksyviä piirteitä. Työssä käyvää poliitikkoäitiä ihmetellään iltapäivälehden kannessa, Juhat ovat johtajia, all-male paneleita tupsahtelee viikottain, viihteen saralla sovinismi ja seksismi on hämmentävän yleistä ja hyväksyttyä (lukekaa Jussi Pullisen tuore kolumni aiheesta!), naisten euro ei vieläkään ole euro. Huorittelua, raiskauksella uhkailua, tytöttelyä, vähättelyä. Naisviha kulkee käsi kädessä muun ihmisvihamielisyyden kanssa. Miehet päättävät sotesta, somesta ja sodasta. Feminismiä syytetään epäoikeudenmukaisuudesta, taas ollaan punavihreässä kuplassa, kukkahattutädit, lihaakaan ei saisi syödä ja mekot vaan kaikille höröhörö, ja ”miesten oikeuksia” puolustavat tahot pyrkivät sumentamaan keskustelua. ”Oletteko ikinä nähneet yhtään hyvännäköistä feministiä?” Heko heko. Yksinkertaistaen: Suomessa on paljon vaikeampi olla nainen kuin mies. Ja se on yksiselitteisesti väärin.

 

Pitkään ajattelin että oikeudenmukaisuus ja tasa-arvo tulevat kuin itsestään ajan kuluessa. Opimme viisaammiksi, ihmiskunta kehittyy, sodat loppuvat, ymmärrys ja onnellisuus lisääntyvät. Vaikka moni asia onkin paremmin kuin ennen, emme voi vain luottaa siihen että asiat järjestyvät. Siksi meidän tulee puhua ja toimia myös tasa-arvon puolesta. Siksi minulle on tärkeää identifioitua feministiksi. Minun pitää kertoa usein lapsilleni että naiset ovat täsmälleen yhtä arvokkaita kuin miehet. Kukaan ei saa uskotella heille että sukupuolensa takia he olisivat jotenkin vähäpätöisempiä kuin muut. Maailmassa jossa muutenkin niin paljon arvioidaan paremmuutta, sukupuoli ei saa olla arvioinnin peruste.

 

Minun pitää myös älähtää kun ympärilläni vellova sovinismi häiritsee, vaikka minua syytettäisiinkin ”tiukkapipoisuudesta” tai etten vaan tajua huumoria. Seksistinen vitsailu on sovinismin serkku, ja sovinismi puhtaan naisvihan serkku. Tämä ei ole mikään helvetin sananvapauskysymys. Puhua saa, mutta pitää myös ymmärtää merkitykset omien sanojen ja vitsien taustalla. ”Tää on vaan huumoria” ei riitä selitykseksi, selityksen pitää olla tanakampi, ja kertojan motiivien tulee olla kirkkaammat. Meillä viihde- ja kulttuurialan tekijöillä on velvollisuus pitää huolta että omilla aloillamme vallitsee tasa-arvo. Naisia ei pidä ottaa tv-ohjelmiin sen takia että ”muuten tulee sanomista”. Naisia ei pidä ottaa tv-ohjelmiin sen takia että ”tarvitaan naiskauneutta”. Naisia ei pidä ottaa tv-ohjelmiin sen takia että ”se on hyvä kohderyhmä”. Naisia pitää ottaa tv-ohjelmiin koska puolet maailman ihmisistä on naisia. Naisen ei myöskään tarvitse olla ”yksi jätkistä”. Naisella ei tarvitse ”olla munaa”. Miksi niin harva nainen ohjaa elokuvia? Miksi tietyn iän ylittäneet naisnäyttelijät eivät enää saa kunnon rooleja? (lukekaa Elina Knihtilän haastattelu aiheesta!)

 

Puhun tästä ymmärtäen myös että oma ammattini, sähkökitarismi, on varmasti yksi miesvaltaisimmista aloista ikinä. En tiedä miksi näin on, mutta älköön kukaan ajatelko että vallitsevan tilanteen takia sähkökitara ei ole tytölle sopiva soitin. Miten joku soitin voisi olla jollekulle väärä sukupuolen perusteella? Kitaraa pystyy rämistelemään kuka tahansa. En toisaalta ihmettele jos naiset vieroksuvat kitaran ja rockin ympärillä olevaa machokulttuuria. Rockin dekadenssi on perinteisesti kohdellut naisia musiikkivideoiden bikinimalleina, bändäreinä tai yokoonomaisina bändinrikkojina.

 

Ja sitä saatanan äijäilyä. Äijä sitä, äijä tätä. Pojat on poikia. Äijyys on lupa käyttäytyä huonosti, olla sillai reteesti äijien kesken, missä (ankea, iloton) muija ei ole häiritsemässä. Äijyys ei ole miehen velvollisuus, varsinkaan jos äijyyteen liittyy aina ripaus sovinismia. Mies voi olla renttu, vahva, kovaääninen, selkärankainen tai huoleton olematta ”äijä”.

 

Olen siis feministi. Olen feministi tuntematta koko feminismin historiaa, kaikkia sen suuntauksia, ja eri koulukuntia. Tiedän että feministisen liikkeen sisällä on eripuraa. Tietenkin on, missä ei olisi. Varmasti on olemassa feministejä jotka myös vihaavat miehiä. Monen mielestä mies ei ehkä voi edes olla feministi, ellei ole ”homo” tai ”tyttö”, kuten saan joskus somessa kuulla. Mikään näistä ei ole minulle olennaista. Oma feminismini on ajattelumalli, jossa naisilla tulee rakenteissa olla samat oikeudet kuin miehillä. Se on ajattelumalli, jossa naisiin aidosti ja syvällisesti suhtaudutaan yhtäläisin lähtökohdin kuin miehiin. Ei enempää, ei vähempää. Haluan että kun tyttäreni joskus tutkivat keitä suffragetit olivat, voivat he olla onnellisia siitä ettei heidän tarvitse enää taistella naisten oikeuksien puolesta, vaan voivat keskittyä sähkökitaransoittoon tai soteuudistuksesta päättämiseen, mikäli puoluejohtajuudeltaan ehtivät.

Advertisement