Kumpi on tärkeämpi, Alepa-pyörä vai nälänhätä?

 

Veikka Lahtinen kirjoitti blogissaan ”Alepa-fillari on alennustilamme symboli”. Jaoin itsekin linkin, ja totesin että minua häiritsee ajatus siitä että mainostan Alepaa jos ajan Helsingin uudella kaupunkipyörällä. Se häiritsee minua siksi, että olen hermostunut korporaatioiden vallasta. Se hermostuttaa minua siksi koska en pidä siitä, miten jo nyt massiivinen S-ryhmä ja tässä tapauksessa HOK-Elanto jatkaa maanvalloitustaan. Se hermostuttaa minua myös siksi, että näen miten markkinointi ja mainostaminen valtaavat kulttuurilta tilaa. Kaupunkipyörä on upea asia, se tekee rakastamastani Helsingistä entistä paremman paikan asua, ja tarjoaa asukkailleen mielekkään tavan liikkua, joka myös on ekologinen. Mitä vähemmän yksityisautoilua kaupungissa, sen parempi. Kannatan tätä kehitystä 100-prosenttisesti. Mutta juurikin näiden hyveiden takia minua häiritsee että niihin nyt liitetään Alepa.

 

Kyllä, kuten minulle on tänään todettu jo lukuisia kertoja, kaupunkipyöriä ei olisi saatu aikaan ilmaan sponsorirahaa. Se on sinänsä surullista, mutta sille ei kai nyt voinut mitään. Ymmärtäkseni monissa muissakin Euroopan kaupungeissa kaupunkipyörätoiminta on riippuvainen sponsorirahasta. Mainosraha pyörittää monia asioita maailmassa. Se pyörittää omaa alaani, musabisnestä. Kaupalliset radiot (jotka tuovat valtaosan tuloista artisteille levymyynnin tyrehdyttyä)  soittavat kappaleita, jotka miellyttävät heidän kohderyhmäänsä mahdollisimman laajalti, jotta radiot saisivat maksimaaliset mainostulot. Sama tv:n puolella. Kaupallisten tv-kanavien bisnes on mainosten myymistä, sieltä raha tulee. Julkiset palvelutkin tarvitsevat yksityistä rahaa, tätähän hallitus meille yrittää koko ajan kertoa. Terveyspalvelut, tiet, junaverkot. Lastensairaalalle ei riitä valtion rahoja, joten sekin rakennetaan osin säätiö- ja keräysvaroin. Kaikki haluavat että lapsillamme on hyvä sairaala, mutta monia häiritsee kuvio, minkä kautta sairaalaa nyt luodaan.

 

Olen tietenkin naiivi, ja idealisti. Minua ei edes häiritse mainokset kaduilla, talojen katoilla, tai melkein missään. Minua jotenkin nyt vaan ärsyttää että kaupunkipyörät ovat rullaavia Alepa-mainoksia. Pyörien ulkonäkö on minulle melko yhdentekevää, keltainen on itse asiassa hyvä väri, joka näkyy liikenteessä. Mutta miksi tästä aiheesta puhuminen herättää ihmisissä lähestulkoon agressioita?

 

Jostain syystä, ainakin omassa kuplassani, Alepa-pyörien kriittinen arviointi on tuomittu turhaksi, naurettavaksi, ensimmäisen maailman ongelmaksi. Puhutaan siitä miten jengi ”loukkaantuu jostain pyörästä”. Voi tietenkin olla, että olen täysin hakoteillä ajatusteni kanssa, samoin Veikka Lahtinen. Ehkä Alepa-pyörä onkin parasta mitä kaupungille voi tapahtua, ja sponsorointisopimus merkitsee uuden kukoistavan aikakauden alkua. Toisaalta onko mahdotonta ajatella että tässäkin tapauksessa, kuten niin monessa muussakin maailman asiassa, kolikolla voisi olla kääntöpuoli, vaikkakin pieni sellainen? Ymmärrän tietenkin itsekin, että verrattuna nälänhätään, pakolaiskriisiin, ihmisoikeusrikkomuksiin, ydinvoimaan, lehdistösensuuriin, naisten asemaan, lamaan, ilmaston lämpenemiseen, tai kaikkiin nykyhalituksen järkyttäviin päätöksiin verrattuna, Alepa-pyörä on aivan pikkuriikkinen asia. Kaupunkipyörä on askel eteenpäin, siitä kuuluu iloita. Mutta voiko siitä iloita, ja silti nähdä siinä vähintään riskejä tai edes pieniä varjoja?

 

Loppujen lopuksi minulle on ihan sama mitä niissä pyörissä lukee. Jos tarvitsen kaupunkipyörää, ajan sitä, sillä siisti. Mutta toivoisin että kaikesta, myös hyvistä asioista, voisi keskustella kriittisesti ja asiallisesti, ilman että joutuu miettimään kannattaako tästä sanoa, tai onkohan tämä turhaa, tai että kohdistuukohan minuun arvostelua pelkästään siitä että otin asian esille. Muistatteko alepapyörägaten, hah sepä oli naurettavaa!

 

Oras Tynkkynen kyseenalaisti oivasti tuoreessa kirjoituksessaan omat vanhat käsityksensä ydinvoimasta, ja kehotti meitä kaikkia tutkimaan asioita, olimme sitten puolesta tai vastaan. Se on tosi vaikeaa. Minulla on vahvat käsitykset siitä mikä on minusta oikein tai väärin, mutten välttämättä pystykään aina perustelemaan miksi. Siihen tarvitsen turvallista julkista keskustelua, oli kyse sitten maailmanlopusta tai Alepa-pyöristä. Minun on helpompi ymmärtää ihmisten kantoja kun niistä kerrotaan rauhallisesti.

Advertisement

Naisen paikka on kaikkialla

Kävin katsomassa elokuvan Suffragette. Tositapahtumiin perustuva tarina kertoo lontoolaisen pesulayhtiön työntekijöiden osallistumisesta taisteluun naisten äänioikeuden puolesta1900-luvun alun Britanniassa. Naisen asema on heikko. Palkka on pienempi vaikka työajat ovat pidemmät, naisilla ei ole oikeutta omiin lapsiinsa, ja poliisi surutta käyttää väkivaltaa ja psykologista manipulaatiota mieltään osoittaviin naisiin. Taiteellisten ansiodensa lisäksi elokuva herätti minussa voimakkaita, jopa fyysisiä reaktioita. Puristin nyrkkejä yhteen, kyynelehdin ja pudistelin päätäni seuratessani sitä epäoikeudenmukaisuutta jota pääosassa oleva Maud kohtasi. Suffragetit turvautuivat jopa terroristitekoihin saadakseen äänensä kuuluviin. Ihmisuhreilta pyrittiin kuitenkin koko ajan välttymään. Kansalaistottelemattomuus oli välttämätöntä.

Kävellessäni ulos elokuvista en voinut olla ajattelematta kahta nuorta tytärtäni, ja sitä maailmaa mihin he kasvavat naisina. Paljon on vettä virrannut sadassa vuodessa, ja Suomella on aina ollut syytä ylpeilyyn naisten äänioikeuden saralla. Maassamme naiset ovat saaneet äänestää jo yli sata vuotta. Kansainvälisessä vertailussa pärjäämme mainiosti tasa-arvon saralla. Maailmassa on yhä kymmeniä maita, joissa naisella on huomattavan heikko, alistettu asema. Se ei kuitenkaan saa peittää alleen meidän omia ongelmiamme, joita yhä riittää, ja joiden kitkeminen voi osoittautua yllättävän vaikeaksi, ellemme aktiivisesti ponnistele aidon tasa-arvon saamiseksi.

 

Sekä rakenteissamme että asenteissamme on yhä merkittäviä naisia väheksyviä piirteitä. Työssä käyvää poliitikkoäitiä ihmetellään iltapäivälehden kannessa, Juhat ovat johtajia, all-male paneleita tupsahtelee viikottain, viihteen saralla sovinismi ja seksismi on hämmentävän yleistä ja hyväksyttyä (lukekaa Jussi Pullisen tuore kolumni aiheesta!), naisten euro ei vieläkään ole euro. Huorittelua, raiskauksella uhkailua, tytöttelyä, vähättelyä. Naisviha kulkee käsi kädessä muun ihmisvihamielisyyden kanssa. Miehet päättävät sotesta, somesta ja sodasta. Feminismiä syytetään epäoikeudenmukaisuudesta, taas ollaan punavihreässä kuplassa, kukkahattutädit, lihaakaan ei saisi syödä ja mekot vaan kaikille höröhörö, ja ”miesten oikeuksia” puolustavat tahot pyrkivät sumentamaan keskustelua. ”Oletteko ikinä nähneet yhtään hyvännäköistä feministiä?” Heko heko. Yksinkertaistaen: Suomessa on paljon vaikeampi olla nainen kuin mies. Ja se on yksiselitteisesti väärin.

 

Pitkään ajattelin että oikeudenmukaisuus ja tasa-arvo tulevat kuin itsestään ajan kuluessa. Opimme viisaammiksi, ihmiskunta kehittyy, sodat loppuvat, ymmärrys ja onnellisuus lisääntyvät. Vaikka moni asia onkin paremmin kuin ennen, emme voi vain luottaa siihen että asiat järjestyvät. Siksi meidän tulee puhua ja toimia myös tasa-arvon puolesta. Siksi minulle on tärkeää identifioitua feministiksi. Minun pitää kertoa usein lapsilleni että naiset ovat täsmälleen yhtä arvokkaita kuin miehet. Kukaan ei saa uskotella heille että sukupuolensa takia he olisivat jotenkin vähäpätöisempiä kuin muut. Maailmassa jossa muutenkin niin paljon arvioidaan paremmuutta, sukupuoli ei saa olla arvioinnin peruste.

 

Minun pitää myös älähtää kun ympärilläni vellova sovinismi häiritsee, vaikka minua syytettäisiinkin ”tiukkapipoisuudesta” tai etten vaan tajua huumoria. Seksistinen vitsailu on sovinismin serkku, ja sovinismi puhtaan naisvihan serkku. Tämä ei ole mikään helvetin sananvapauskysymys. Puhua saa, mutta pitää myös ymmärtää merkitykset omien sanojen ja vitsien taustalla. ”Tää on vaan huumoria” ei riitä selitykseksi, selityksen pitää olla tanakampi, ja kertojan motiivien tulee olla kirkkaammat. Meillä viihde- ja kulttuurialan tekijöillä on velvollisuus pitää huolta että omilla aloillamme vallitsee tasa-arvo. Naisia ei pidä ottaa tv-ohjelmiin sen takia että ”muuten tulee sanomista”. Naisia ei pidä ottaa tv-ohjelmiin sen takia että ”tarvitaan naiskauneutta”. Naisia ei pidä ottaa tv-ohjelmiin sen takia että ”se on hyvä kohderyhmä”. Naisia pitää ottaa tv-ohjelmiin koska puolet maailman ihmisistä on naisia. Naisen ei myöskään tarvitse olla ”yksi jätkistä”. Naisella ei tarvitse ”olla munaa”. Miksi niin harva nainen ohjaa elokuvia? Miksi tietyn iän ylittäneet naisnäyttelijät eivät enää saa kunnon rooleja? (lukekaa Elina Knihtilän haastattelu aiheesta!)

 

Puhun tästä ymmärtäen myös että oma ammattini, sähkökitarismi, on varmasti yksi miesvaltaisimmista aloista ikinä. En tiedä miksi näin on, mutta älköön kukaan ajatelko että vallitsevan tilanteen takia sähkökitara ei ole tytölle sopiva soitin. Miten joku soitin voisi olla jollekulle väärä sukupuolen perusteella? Kitaraa pystyy rämistelemään kuka tahansa. En toisaalta ihmettele jos naiset vieroksuvat kitaran ja rockin ympärillä olevaa machokulttuuria. Rockin dekadenssi on perinteisesti kohdellut naisia musiikkivideoiden bikinimalleina, bändäreinä tai yokoonomaisina bändinrikkojina.

 

Ja sitä saatanan äijäilyä. Äijä sitä, äijä tätä. Pojat on poikia. Äijyys on lupa käyttäytyä huonosti, olla sillai reteesti äijien kesken, missä (ankea, iloton) muija ei ole häiritsemässä. Äijyys ei ole miehen velvollisuus, varsinkaan jos äijyyteen liittyy aina ripaus sovinismia. Mies voi olla renttu, vahva, kovaääninen, selkärankainen tai huoleton olematta ”äijä”.

 

Olen siis feministi. Olen feministi tuntematta koko feminismin historiaa, kaikkia sen suuntauksia, ja eri koulukuntia. Tiedän että feministisen liikkeen sisällä on eripuraa. Tietenkin on, missä ei olisi. Varmasti on olemassa feministejä jotka myös vihaavat miehiä. Monen mielestä mies ei ehkä voi edes olla feministi, ellei ole ”homo” tai ”tyttö”, kuten saan joskus somessa kuulla. Mikään näistä ei ole minulle olennaista. Oma feminismini on ajattelumalli, jossa naisilla tulee rakenteissa olla samat oikeudet kuin miehillä. Se on ajattelumalli, jossa naisiin aidosti ja syvällisesti suhtaudutaan yhtäläisin lähtökohdin kuin miehiin. Ei enempää, ei vähempää. Haluan että kun tyttäreni joskus tutkivat keitä suffragetit olivat, voivat he olla onnellisia siitä ettei heidän tarvitse enää taistella naisten oikeuksien puolesta, vaan voivat keskittyä sähkökitaransoittoon tai soteuudistuksesta päättämiseen, mikäli puoluejohtajuudeltaan ehtivät.

(lähes) Lihaton hedonisti

Olen entinen ruokakirjoittelija. Kirjoitin pitkään Jacques Boissonsin ruokarundi -nimistä blogia ja kolumnia Glorian ruoka & viini -lehteen, toimin tuomarina MTV3:n Top Chef ohjelmassa, ja profiloiduin muutenkin kulinaristina. Ruoka on minulle yhä hyvin tärkeää, ja seuraan vieläkin puoliaktiivisesti gastronomiaa. Syön hyvissä ravintoloissa, kokkailen, ja katson YouTubesta Vicen Munchies-kanavaa. Syystä tai toisesta innostukseni ruokakirjoittamiseen on ainakin toistaiseksi hyytynyt, ja olen voinut rennommin, ehkä objektiivisemminkin, tutkia syöjäminääni. Miten syön, mitä syön, missä syön. Jacques Boissons oli (tai on) hedonisti, joka metsästi parhaita makuj ja valtavia elämyksiä. Puhuin luomun puolesta, mutta ennen kaikkea peräänkuulutin laatua. Kammoksuin lisäaineita, ketjuravintoloita, huoltoasemia ja eineksiä. Nyt vuonna 2016 olen tajunnut mikä on ollut vakavasti pielessä ruokailutottumuksissani: Olen syönyt aivan liikaa lihaa, ja niin todennäköisesti sinäkin.

Lempiruoakseni olen aina maininnut pihvin béarnaise-kastikkeella. Tutustuin annokseen lapsuuteni Brysselissä ravintola Le Muchassa. Le Muchan pihvi on ollut aikuisenakin minulle pyhiinvaelluksen kohde. Viimeksi viime kesänä vein perheeni lomalle entiseen kotikaupunkiini, ja söimme illallisen tässä Woluwe-Saint-Pierren kaupunginosan ajattomassa bistroklassikossa. Annos oli vieläkin loistava, mutta olen tajunnut että tässä oli kyse muustakin kuin pihvistä. Se mitä eniten rakastan on béarnaise-kastike, rakuunalla maustettu ihanan etikkainen hollandaise. Voisin juoda sitä suoraan lasista. Itse lihaklöntillä ei ole niin suurta merkitystä. Toki jos pihvi on paistettu hyvin ja pinta tuoksuu ihanan hiiltyneeltä, on se mielettömän hyvää. Mutta ei lempiruoka-hyvää. Ei itse asiassa lähellekään. Olen myös nostalgikko, ja kaipaan Brysseliä usein. Voisiko olla että béarnaise-pihvi on minulle yksi linkki tähän itselleni tärkeään kaupunkiin, samalla tavalla kuin ranskankieliset sarjakuvat, tai tuore vohveli?

 

Olen salaa ihaillut ja toisaalta paheksunut kasvissyöjiä. He ovat päättäneet jättää ruokavaliostaan tyystin lihansyönnin pois. Ihailen tätä määrätietoisuutta, ja sitä miten he ovat altistaneet itsensä vaikemmalle elämälle, kuin ne jotka syövät kaikkea. Olen kiertuemuusikko, ja olen todistanut vuosia miten julmasti vegejä ja vegaaneja kohdellaan ympäri Suomea. Vitun hipit, syökää perunaa. Ei kukaan sano niin, mutta näin ajatellaan. Paheksuntani taas on ollut loukkaantumista. Otan henkilökohtaisesti sen että joku ei halua syödä samalla tavalla kuin minä. Siksi vegeihin on niin helppo suhtautua agressiivisesti. Pupunruuansyöjät, keitä te luulette olevanne? Mutta kun olen oppinut olemaan rehellinen itselleni, olen tajunnut etten oikeasti paheksu vegejä tai vegaaneja, vaan ainoastaan ihailen heitä. Valitettavasti myös pidän tosi paljon joistain liharuoista.

 

Olen päättänyt vähentää lihansyöntiäni kymmenesosaan siitä mitä se on ennen ollut. Ei niin että olisin mikään posketon karnivoori ollutkaan, mutta silti. En oikeasti mittaa pääsenkö kymmenesosaan, se on vain kivan kuuloinen luku. Se on luku joka tarkoittaa merkittävää muutosta, lähes täydellistä suhtautumisen muuttumista ruokailutilanteissa, olematta kuitenkaan absoluuttinen, dogmaattinen kieltäytyminen. Jos tarjolla on kala- tai kasvisvaihtoehto, valitsen sen lähes poikkeuksetta. Juustosämpylä tai uunilohta ABC:lla, ja kasvisruokaa aina kun onnistuu. Olen tehnyt tätä nyt kuukauden pari, ja se on ollut itse asiassa helppoa. Syön myös lihaa, joskus ihan vaan sen takia että annos on houkutteleva. Kotona lihaa syödään harvoin, mutta joskus. En paheksu ketään, en valita kasvisannosten puutetta, mutta teen havaintoja tarjolla olevista vaihtoehdoista. Alueelliset erot ovat huomattavat. Hyvissä ravintoloissa veget syövät nykyään tosi hyvin, ja pitkätkin maistelumenut sisältävät koko ajan vähemmän lihaa. Liha on luksustuote, pieni herkku. Myös koko eläimen käyttö on nousussa. Maistoin uudessa Finnjävel-ravintolassa poron jännettä, se oli herkullista.

 

Mutta miksi? Eikö maailmassa ole tärkeämpiäkin asioita pohtia? Onko tämä hyvinvoivan keskiluokan näpertelyä? Päinvastoin, tämä saattaa olla tärkeimpiä asioita mitä on. En henkilökohtaisesti pysty oikein vaikuttamaan teollisuuden päästöihin, liikenteen saasteisiin vain jonkin verran, mutta voin omalla panoksellani ja esimerkilläni vähentää ruokateollisuuden järkyttävää kuormitusta. WWF kertoo että Suomi on käyttänyt tänä vuonna osuutensa maailman uusiutuvista luonnonvaroista 17.huhtikuuta, neljä kuukautta aiemmin kuin koko maailma! Loppuvuoden teemme tuhoa, ja merkittävä osa tästä johtuu karjan- ja siankasvatuksesta, ja niissä käytettävästä rehusta. Maailman maata viljellään jotta saisimme ruokittua ruoaksi meneviä eläimiä, sen sijaan että keskittäisimme viljelyn suoraan ihmisten ravitsemiseen. Me tuotamme ja syömme liikaa lihaa, piste. Se on fakta, jota ei voi talouteen tai työllisyyteen vetoamalla ohittaa. Oli miten rypsiporsasta tai kotimaista 100% nautaa tahansa, me syömme liikaa lihaa, lähes kaikki. Oma lukunsa on eläinten kohtelu. Kanalat, navetat ja sikalat ovat eläimille pienin poikkeuksin hyvin ahdistavia paikkoja. Meidän ei pitäisi kohdella yhtäkään eläintä niin julmasti.

 

Hyvä uutinen on se, että me pärjäämme vähemmällä, tosi paljon vähemmällä. Monet pärjäävät täysin ilman, mutta tätä en pyydä keneltäkään. Se mitä pyydän on, että jokainen pohtisi omia ruokailutottumuksiaan, ja peilaisi niitä maailman ekokatastrofeihin. Voisinko nipistää jostain kohtaa? Tarviiko minun ostaa jauhelihaa, joka ei oikeasti maistu miltään? Voisinko syödä enemmän kalaa? Voisinko kuunnella mitä vegetaristeilla ja vegaaneilla on sanottavaa? Voisinko jopa oppia heiltä jotain? Kuinka paljon maailmassa onkaan lihattomia, herkullisia ruokia. Niitä ei tule ajatella kasvisruokana vaan ruokana. Se on ruokaa vaikkei siinä olekaan lihaa, niinkuin pinaattiletut, tai silakkapihvit, tai aglio e olio e peperoncini, tai tulinen parsakaalicurry, tai guacamolella, pavuilla ja salsalla täytetyt tortillat, tai jne jne.

 

Kuten alter egoni Jacques Boissons, olen minäkin parantumaton hedonisti. Mutta voin toteuttaa hedonismiani myös vastuullisesti. Siitä tulikin mieleeni että lasi Prioratin viiniä voisi tehdä nyt terää, onhan tässä taas paasattu. Kenties hieman juureen leivottua leipää ja laadukasta oliiviöljyä, ja merisuolaa.

Sori

Sori.

Sori Syyria, teidän 4 miljoonaa pakolaista, ja 12 miljonaa huminitäärisen avun tarpeessa olevaa.

 

Sori Irak, teidän 3 miljoonaa pakolaista, ja 8 miljoonaa humanitäärisen avun tarpeessa olevaa.

 

Sori Gaza, teidän 20000 kotinsa menettänyttä perhettä, ja sadattuhannet humanitäärisen avun tarpeessa olevaa.

 

Sori Burundi, Etelä-Sudan, Etiopia, Keski-Afrikan tasavalta, Kongon demokraattinen tasavalta, Norsunluunrannikko, Somalia, Sudan, Tsad, Uganda ja Libya, ja teidän sadat miljoonat asukkaat jotka elätte sisällissotien, aseellisten selkkausten, väkivallan, pakolaisvirtojen, ja poliittisen epävakauden keskellä vuodesta toiseen.

 

Sori Ghana, Kenia, Malawi, Ruanda, Sierra Leone, Swazimaa, ja Zimbabwe, ja teidän miljoonat ja miljoonat asukkaat, jotka kärsivät nälänhädästä, köyhyydestä, hiv-epidemioista, puhtaan juomaveden puutteesta, valtavasta orpolapsimäärästä, tulvista ja kuivuudesta.

 

Sori Filippiinit ja Tadzikistan, ja teidän miljoonat ihmiset jotka kärsivät valtavista luonnonmullistuksista.

 

Sori Kiina, jossa luonnonmullistusten lisäksi kansanne elää jatkuvien ihmisoikeusloukkausten ja sananvapaudettomuuden pelossa.

 

Sori Afghanistan, ja teidät miljoonat asukkaat, jotka ovat kärsineet sodista ja terrorista vuosikymmeniä.

 

Sori Kirgisia, Mongolia, Myanmar, ja Kambodzha, jotka tarvitsette jatkuvaa humanitääristä apua kriisien ja haasteiden keskellä.

 

Sori Pohjois-Korea, ja teidän koko kansa, joka on alisteinen häikäilemättömälle diktatuurille ja täydelliselle eristäytymiselle muusta maailmasta.

 

Sori Haiti, ja teidän hirvittävän katastrofin kohdannut koko infrastruktuuri.

 

Sori Honduras, Kolumbia, Paraguay, El Salvador ja Bolivia, ja teidän jatkuva taistelunne luonnonmullistuksien alla.

 

Sori Ukraina, ja te kaikki jotka maan itäosassa kärsitte sodasta.

 

Sori Venäjä. Sori Venezuela. Sori Egypti. Sori Bangladesh.

 

Sori maailman lapset. Sori että olette aliravittuja, ette pääse kouluun, teistä tehdään sotilaita, teidät pakotetaan lapsina naimisiin, teitä pahoinpidellään, teidät myydään seksiorjiksi, tai tapetaan raa’asti.

 

Sori maailman alistetut ja tasa-arvosta unelmoivat naiset.

 

Sori maailman seksuaalivähemmistöt.

 

Sori maailman sorretut etniset vähemmistöt.

 

Sori maailman vammaiset.

 

Sori maailman luonto.

 

Sori kaikki maailman toisinajattelijat, kansalaisaktivistit, oppositiot, mielipidevangit, kidutetut, kuolemaantuomitut, syyttömänä tuomitut, perheestään erotetut, alipalkatut, kärsivät, surevat, kituvat ja kuolevat.

 

Sori, mutta meidän on Suomessa pakko vielä leikata jo nyt pientä kehitysapuamme 25 miljoonalla, koska meillä menee niin huonosti.

En lannistu

Olen viime päivinä pohtinut paljon vaikuttamista. Miten voimme vaikuttaa asioihin? Klassinen vastaus on tietenkin – äänestämällä. Kerran neljässä vuodessa osoittamalla tukensa jollekin puolueelle ja kansanedustajalle sitä sitten vaikuttaa. Vai vaikuttaako? Yhteiskunnan ja politiikan rakenteet eivät valitettavasti ole niin yksinkertaisia. Äänestäminen on toki vähimmäisvaatimus, jos haluaa osoittaa tukensa poliitikolle jonka haluaa eduskuntaan tai kaupunginvaltuustoon. Mutta se ei yksinkertaisesti riitä.

Kun Panaman veroparatiisijupakka eilen illalla klo 21 rupesi täyttämään kaikki somekanavat, säesti tätä infotulvaa myös pessimistinen, lannistunut aalto. ”Valitettavasti mikään ei tule kuitenkaan muuttumaan”. ”Tässä ei ole mitään uutta, toiset vaan porskuttaa, eikä me voida sille mitään.” Rahan valtaa pidetään absoluuttisena, koskemattomana.

 

Järkytyin hieman näistä reaktioista. Meillä on käsissämme yksi historian merkittävimpiä tietovuotoja, joka paljastaa hillittömän mittaluokan varojen piilottamisen, ja maailman tärkeimpien valtionpäämiesten osallisuuden. Pienenä esimerkkinä Islannin pääministeri jäi kiinni housut kintuissa offshore-yhtiöstä, ja kansa suunnittelee jo täksi illaksi mittavia mielenosoituksia. En usko että hän voi jatkaa virassaan. Se on jo jotain, se on askel oikeudenmukaisuuteen päin.

 

Suomen kohdalla moni yksityskohta odottaa vielä paljastumistaan, mutta tiedossa on, että Panaman paperit koskevat monia suomalaisia merkkihenkilöitä, ja monia venäläisiä oligarkkeja, joilla on Suomessa paljon toimintaa. Nordean on kerrottu perustaneen asiakkailleen satoja veroparatiisiyhtiöitä. Samainen Nordea, joka on suu vaahdossa kannustanut hallitusta tekemään hurjia leikkauksia, ja maalaillut piruja seinille Suomen tilanteesta. Nordean tapauksessa me kansalaiset voimme vaikuttaa hyvin yksinkertaisesti ja nopeasti. Me voimme olla olematta Nordean asiakkaita, ja näin kertoa heille konkreettisesti että he ovat toimineet moraalittomasti ja kaksinaamaisesti. Toivottavasti on pankkeja joilla on puhtaat jauhot pusseissan, sillä uusia asiakkaita olisi heille paljonkin tarjolla.

 

Me voimme myös vaatia päättäjiltämme tiukkoja toimia ja kannanottoja. Näin ollen vaadin, että hallitus, pääministeri Sipilä ja valtiovarainministeri Stubb, sekä myös kolmannen hallituspuolueen puheenjohtaja Soini, kertoisivat konkreettisesti mitä aikovat tehdä veroparatiisiongelman ratkaisemiseksi. Tässä kohtaa olen toki realisti. Hallituksen viime aikaiset teot ja tavoitteet ovat pyrkineet päinvastaisiin tuloksiin. Hallintarekisterille löytyy aina pieni porsaanreikä, ja aktiivisen katumisen malliakin yritettiin, siinä onneksi onnistumatta. Pääministerin oma vakuutuskuoritoiminta on myöskin moraalisesti arveluttavaa, vaikka täyttäisikin lain vaatimukset. Kokoomuksen suunnasta en myöskään odota valtavia ponnisteluja läpnäkyvämmän rahaliikenteen eteen.

 

Meidän tulee vaatia omilta kansanedustajiltamme toimia, mikäli he eivät sitä oma-aloitteisesti tee. Kirjoitetaan heille, haastetaan heitä. Nostan hattua Vasemmistoliitolle, joka tänään julkaisi 12-kohtaisen ohjelman veroparatiisitoiminnan kitkemiseksi. Siihen kannattaa tutustua, vaikka kriittiselläkin silmällä.

 

Onko amatöörin kirjoittama yhteiskunnallinen blogi sitten vaikuttamista? Nettikirjoitteluni on kenties näpertelyä. Se saattaa olla tuuleen huutelua, tai samanmielisiltä irtotykkäysten kalastelua. Se on varmasti turhautumisen purkamista. Voi olla, että minulla on illuusio siitä että parannan maailmaa, kun kirjoitan itseäni häiritsevistä asioista. Mutta mitä sitten? Ainakin teen jotain, kunnes keksin paremman tavan vaikuttaa. En edusta asiantuntijuutta, tai journalistista tarkkuutta, mutta ehkä edustankin jotain uusvalveutumista, kriitistä uteliaisuutta.

 

Asioista perillä oleminen on myös vaikuttamista. Siksi on tärkeää lukea näistä aiheista, seurata uutisia, linkata kiinnostavia artikkeleita, ja herättää keskustelua. Mistä eri kansalaisjärjestöt puhuvat? Voisinko lahjoittaa rahaa Finnwatchille? Hyväksyykö enemmistö suomalaisista verosuunnittelun ja veroparatiisitoiminnan? Ei takuulla. Meidän tulee tehdä se selväksi, korottaa äänemme ja kertoa, että näin ei voi, eikä saa toimia. En suostu ajattelemaan, että rivikansalaiset eivät pystyisi vaikuttamaan asioihin. Yksin kenties eivät, mutta yhdessä kyllä. Amerikassa jo vuosikymmeniä suurimpia rahamääriä liikuttavat tahot ovat manipuloineet päätöksentekoa tanakalla lobbauksella ja kampanjarahoituksella. Vaikka Bernie Sandersista ei tulisikaan demokraattien presidenttiehdokasta, on hän näyttänyt tiedostaville amerikkalaisille, että on olemassa toinenkin tapa vaikuttaa, ilman Wall Streetin miljardeja. Muutos on mahdollinen.

 

Joten, rakkaat kansalaiset, älkää passivoituko, älkää vaipuko pessimismiin, vaan olkaa aktiivisia ja optimistisia. Hyvä voi voittaa ja me voimme vaikuttaa.