Olin juuri kaksi viikkoa lomalla kaukana lämmössä. Edellisen lomamatkani tavoin pidin sometaukoa. Saatoin parina iltana tarkistaa sähköpostit otsikkotasolla, mutta muuten pysyttelin reaalimaailmassa. Kokemus oli erittäin virkistävä. Parhaimmillaanhan somettelu on erittäin antoisaa ja opettavaista. Twitter-feed on salamannopea uutislähde, jossa tuoreimmat tapahtumat ja ajatukset maailmalla lähtevät oitis kiertoon ja kriittiseen tarkasteluun. Facebook ( ja Insta sun muut lapsille esihistorialliset sovellukset ) taas toimii jonkinlaisena värittyneenä ikkunana ystävien, tuttavien ja työtuttujen elämään, sekä ihan viihteenä. Somessa yhteiskunnallinen keskustelu käy jatkuvasti kiivaana, ja siihen osallistuu valtava määrä päättäjiä, vaikuttajia ja toimittajia. Karkeasti arvioiden keskustelun taso on ihan hyvää. Kaikenlaisia ylilyöntejä sattuu, ja turhaa mesoamista tapahtuu, mutta pääasiallisesti ollaan plussan puolella. En häpeä myöntää että olen Twitter-addikti. Seuraan uutisvirtaani kyltymättömästi, ja päivitän näkymää varmasti satoja kertoja päivässä. Kommentoin ja postailen itsekin paljon erilaisia mielipiteitä, linkkejä ja sutkauksia. Näin koen pysyväni ”ajan tasalla” ja osallistuvani, rohkeasti omalla nimelläni. Tosiasiassa jatkuva somevalppaus väsyttää minut ja vaikuttaa minuun negatiivisesti, ja tämän tajusin taas kahden viikon paastoni aikana. Ongelmat itselläni syntyvätkin volyymistä.
Lomalla annan itselleni oikeuden olla olematta liian huolissani maailman tilasta. Yritän nähdä ympäristöni hyviä puolia, rentoutua, ja päästää irti askarruttavista asioista. Kun en tiedä mitä tehdä, otan kirjan tai lehden käteen. Olen päätynyt monen muun kanssa siihen tulokseen että printti ei tulekaan kuolemaan, sillä en halua koko ajan käyttää laitteita. Heitän ranskankielisen Vanity Fairin rantakassiin, ja luen siitä Quentin Tarantinon elämästä, hiekkaa tai merivettä pelkäämättä. Lehti tai kirja ei myöskään tarjoa paperisena houkuttelevaa someansaa, eli en voi luikahtaa facebookin puolelle katsomaan vilkkuisiko siellä punaiset numeroidut pikkupallot.
Kotimaan uutisia en matkoilla lue. Suomi pärjää ilman minua ja minä pärjään ilman Suomea. Pysyttelen uutispimennossa myös siksi, että haluan korostaa itselleni sitä miten pieni Suomi onkaan koko maailman mittakaavassa. Olen oppinut rakastamaan sitä tunnetta kun maapallon valtavuus ja monipuolisuus jyrää minut. Täällä on niin paljon paikkoja, niin paljon ihmisiä, niin monta tarinaa. Yritän pikemminkin selvittää millaisia haasteita lomakohteeni yhteiskunnassa on. Kaikilla on omansa. Nyt olin reissussa ranskankielisellä saarella kaukana Euroopasta, ja jo pelkästään eri kielialueen tuomat näkökulmaerot anglosaksiseen maailmaan verrattuna olivat piristäviä. Vaikka eurooppalaisessa kulttuurissa on paljon yhtäläisyyksiä, on ranskalaisen sanomalehden anti silti hyvin erilainen kuin hesarin.
Kun tänään lomanjälkeisenä ensimmäisenä loskaisena tammikuun aamupäivänä päätin plärätä puhelimeni someapplikaatioita, tipahdin kuin varkain tuttuun kaivoon. Jumahdin. Kohuja piisasi. Oli jääkiekkoilijaa, maahanmuuttoa, mv-lehteä. Ai että kun tästä keksisi hyviä juttuja. Muutamat ovat ehtineet jo kirjoittaa osuvia kolumneja, eikun niitä jakamaan. Ja tuokin poliitikko on havahtunut keskusteluun, ja järkevästi haluaa tyynnytellä riitapukareita. Pian alkaa keskustelun metataso, eli keskustelun analyysi, ja sitten taas analyysin kommentointi, ja minäpä aion olla joka vaiheessa mukana. Vai aionko? Mitä jos jättäisinkin tämän kierroksen väliin? Raittiuskampanjassa kysytään ”Oletko ikinä katunut sitä että jätit viimeisen drinkin juomatta?” Nyt kysyn itseltäni ”Olenko ikinä katunut sitä etten seurannutkaan jokaista kohua tai uutista?” Facebookin puolella tunnelma oli synkkä, ystävä- ja työpiirissäni tapahtuneen hyvin surullisen kuolemantapauksen vuoksi. Kaiken surun keskellä some näytti tässä parhaat puolensa. Ihmiset saavat surra yhdessä, ja jakaa muistoja itselleen tärkestä henkilöstä. Facebook on parhaimmillaan erinomainen torikokous, mutta voi myös turruttaa sinne liian usein eksyvän, punaisia palloja tuijottavan.
Jatkuva negatiivisten uutisten ja ilmiöiden kohtaaminen vaikuttaa minuun ilmiselvästi voimakkaasti. Se mitä olen ennen kuvitellut yhteiskunnaliseksi realismiksi ja valppaudeksi onkin kääntynyt pessimismiksi ja ahdistukseksi. Epäkohtiin on ehdottomasti puututtava ja keskustelut ovat tärkeitä, mutta mitä jos ne imevätkin minusta mehut? Voiko twitter-maniani heikentää toimintakykyäni? Näin lomavirkistyksen jälkilöylyissä uskoisin että kyllä, ehdottomasti voi. Satojen ihmisten fb-päivitysten ja valokuvien loputon tulva voi myös muuttua painajaiseksi, jossa oma elämäni onkin täysin vailla sisältöä ja tapahtumia. Tuokin on tuolla ja tuokin tekee tuota ja mitä minä teen? Tuijotan tätä välkkyvää ruutua lasittunein silmin. Ajatus siitä että palaisin takaisin joulukuun kaltaisiin someilumääriini väsyttää minut. Se ei voi olla hyväksi. Some pärjää ilman minua ja minä ilman somea. Kun huomaatte että olen taas sortunut, nykäiskää hihasta, ja käskekää minut vaikka seinäkiipeilemään tai kirjan pariin.
Toimin paremmin optimistisena ja iloisena.
Soolokitaristi 