Isänmurha

Se tuli kuin salamana kirkkaalta taivaalta. Istuin toiseksi ylimmällä rivillä Ryhmäteatterin Helsinginkadun salissa katsomassa Eduskunta III -näytelmää. Näyttelijän esittämä Erkki Liikanen istui veneessään ja korjasi perämoottoria. Mainittiin Mikkeli, Saimaa, ahvenet. Mainittiin Olli Rehn, EU, elvytys- ja kiristyspolitiikka. Monet näistä sanoista ovat minulle jo lapsuudesta tuttuja. Isäni oli neuvottelemassa Suomea EU:n jäseneksi. Bryssel, jossa kävin viisi vuotta paikallista ala-astetta, oli ja on EU:n keskus. Muistan elävästi kun koulussani juhlittiin Espanjan ja Portugalin liittymistä Unioniin. Äitini taas on Mikkelistä, ja olen viettänyt siellä paljon aikaa. Olli Rehnin ja Erkki Liikasen mikkeliläisyys on aina ollut perheessämme jonkinasteinen mainitsemisen arvoinen asia. Ja järvet, kulttuuri, jalkapallo, taas Bryssel. He ovat molemmat isäni vanhoja työtovereita. Mökillä puuhasteleva mies jota Susanna Kuparisen näytelmä tällä hetkellä ampuu kovilla on aina ollut lapsuudenkodissamme hyvä tyyppi, vieläpä mikkeliläinen, samoin kuin Rehn. Voivatko he muka olla pahiksia? Vanhempieni tuttavat? Ja miksi EU:ta kritisoidaan? Ei kai isäni olisi vienyt maatamme porukkaan joka tekisi meille hallaa? EU on aina ollut hyvä lapsuudenkodissani, miksi Kreikkaa olisi noin kuritettu?

 

Vatsastani kouraisi, mutta eri tavalla kuin ennen. Suhtautumiseni EU:hun, Liikaseen, Rehniin, Stubbiin (isäni vanha alainen ja työtoveri hänkin) ja moneen muuhun EU-hahmoon on perustunut lapsen uskoon isänsä kaikkivoipaisuudesta. Olen ollut EU:n puolestapuhuja, kannatin yhteistä valuuttaa, ja olen koko ajan uskonut siihen että Unioni on hyväksi kaikille. Olen ottanut EU-kritiikin henkilökohtaisesti, suorastaan itseeni. Jos haukkui EU:ta, haukkui minua ja perhettäni.

 

Nyt sateisena marraskuun iltana, teatterin pimeydessä, suoritin yhtäkkiä ja varoittamatta isänmurhan. Annoin itselleni oikeuden tarkastella EU:ta kriittisesti, analyyttisesti, ja ennen kaikkea itse, ilman tunnesiteitä. Nyt voin kuunnella EU-kritiikkiä hermostumatta. Voin kyseenalaistaa yhteisen euroalueen. Voin arvostella suuria EU-maita välinpitämättömyydestä pieniä kohtaan. Voin ymmärtää brittejä, jotka eivät haluaisi olla kahlittuja Unionin sääntöihin. Mitä ikinä Liikanen, Rehn, Stubb tai kuka tahansa tekeekin, arvioin heitä kuin ketä tahansa. En tiedä lainkaan minkälaiseen loppupäätelmään tulen, mutta ainakin nyt voin tehdä omat johtopäätökseni. Olen kuin irtautunut lahkosta, joka ei edes pyrkinyt pitämään minua siinä. Pysyin siinä itse, koska olin tottunut siihen, ja koska se oli oma todellisuuteni.

 

Olen aina uskonut visusti siihen että ministeriöt ovat korruptoimattomia, puolueettomia, absoluuttisia totuuden tyyssijoja. Ulkoministeriö, isäni työnantaja, on ollut minulle pyhä instituutio. UM on Suomen linkki ulkomaailmaan, joka lähettää sivistyneitä diplomaatteja ympäri maailmaa neuvottelemaan Suomesta ja maailmasta paremman paikan. Minulla itsellänikin oli 18-vuotiaaksi asti diplomaattipassi, jota kannoin ylpeänä. Haaveilin jopa diplomaatin urasta, kunnes tajusin että sähkökitara on olemassa.

 

Valtiovarainministeriön viimeaikainen toiminta on saanut minusta pois tolaltani. Miksi virkamiehet toimivat näin? Miksi he peittelevät tietoa? Miksi he valikoivat suosikkitoimittajat joiden kanssa haluavat keskustella hallintarekisteristä? Ei kai ministeriöissä toimita näin, vaan niissä ollaan oikeamielisiä ja avoimia, niin kuin UM:ssäkin. Ihmiset ovat rehellisiä, ainakin kun ovat valtion leivissä, ainakin ministeriöissä. Ei välttämättä. Olen suorittanut jo toisen isänmurhan saman viikon aikana. En luota valtiovarainministeriön toimintaan, enkä myöskään väärää tietoa levittävään valtiovarainministeri Stubbiin. Ministeriöiden virkamiehet ovat kykeneviä epäeettiseen ja tarkoitushakuiseen toimintaan, niin kuin periaatteessa kuka tahansa. Suurin osa heistä todennäköisesti toimii täysin oikein, enkä lähde demonisoimaan mitään ryhmittymää. Mutta sirottelemani tähtipöly ministeriöiden yläpuolelta on haihtunut.

 

Ajatteluamme ohjaa hirveä määrä tiedostettuja ja tiedostamattomia voimia. Pyrkiessämme totuuteen ja ymmärrykseen on hyvä tunnistaa mitä nämä voimat ovat, ja tarpeen mukaan päästä niistä eroon. Vasta silloin voimme toimia oikein, ja olla rehellisiä itsellemme. Koti, ja siellä opitut arvot, saattavat asentaa laput silmillemme, jopa kenenkään huomaamatta. Minuakaan ei ole aivopesty, tai pakotettu ajattelemaan millään tavalla, vaan olen itse luonut mielikuvani. Siksi minun pitääkin nyt luoda ne uudestaan, vaikka se pienen murhan vaatikin. Sori siitä.

Advertisement