Voittaessaan kirjallisuuden Finlandia-palkinnon Laura Lindstedt tiesi tämän tarkoittavan myös voittopuheen pitämistä. Palkinto on arvostettu ja saa paljon mediahuomiota. Lindstedt teki radikaalin päätöksen. Sen sijaan että puhuisi kirjoittamisesta tai kirjailijan asemasta nyky-yhteiskunnassa, päätti hän kritisoida hallitusta ja yhteiskunnan nykyilmapiiriä, mitään säästelemättä. Mediassa kohahdettiin ja otsikot olivat valmiit. Finlandia-voittaja haukkuu hallituksen. Pian facebook-feedini täyttyi linkeillä hesarin ja ylen uutisiin. Miksi?
Siksi että joku puhui suunsa puhtaaksi tilanteessa, jossa häntä oikeasti kuunnellaan. Siksi, että sen sijaan että kirjailija olisi tyytynyt varmistelemaan kirjansa joulumyyntiä, hän tietoisesti altisti itsensä puolen kansan närkästymiselle. Siksi, että hän teki sen, mitä moni taiteilija (tai edes ”tavallinen” kansalainen) ei uskalla tehdä: hän sanoi suoraan mitä ajatteli. Laura Lindstedt käytti elämänsä kenties kirkkaimman hetken parrasvaloissa kertoakseen, miten pahalta hallituksen toimet ja yhteiskuntamme henkinen ilmapiiri hänestä tuntuu.
Olin (ja olen yhä) Lindstedtin teosta vaikuttunut ja liikuttunut. Tein kantani selväksi myös Twitterissä, missä kohtasinkin pian toisenalaisen näkemyksen aiheesta. Lindstedtiä syytettiin tekopyhyydestä, sillä Finlandia-palkinto on verotonta tuloa. Miten sellaisen palkinnon saaja voi arvostella veropakolaisia? Ja hänhän on saanut Koneen säätiöltä apurahaa. Aika erikoista arvostella niitä rikkaita, jotka hänellekin soivat tämän palkitun kirjan kirjoittamisen. Keskustavaikuttaja Risto Volanen lokeroi Lindstedtin post-stalinistiseen kulttuurieliittiin, ja Hesarin keskustelupalstan kommentoija kirjoitti salamannopeasti ”Menipä äkkiä kusi päähän tälle blondille”. Puhe tuntuu jakavan kansan kahtia, kuten niin moni muukin asia.
En voi syyllistää yhtäkään taiteilijaa tai viihdyttäjää epäpoliittisuudesta tai yhteiskunnallisesta passiivisuudesta. Jokainen meistä tekee omat ratkaisunsa, ja pienen maan pienissä ympyröissä voi liika kannanottaminen olla oikeasti riski. Tero Vaaran äärikoikeistolainen flirttailu on varmasti vienyt häneltä kuulijoita. Jari Tervon pisteliäät kolumnit ovat taatusti vieraannuttaneet muutaman potentiaalisen kirjan ostajan. Poliittinen tai aktivistinen leima saattaa estää taiteilijan mainstreamiin pääsyn. Levy-yhtiöt eivät takuulla halua että heidän artistinsa profiloituvat jonkin aatesuunnan kannattajina. Ei kannata mesota liikaa, Spotify-kuuntelut voivat kärsiä. Ymmärrän tämän, ja ymmärrän senkin että kaikki eivät edes jaksa, saati ole kiinnostuneita.
Silti.
Kaipaan enemmän Laura Lindstedtin puheen kaltaisia suorapuheisia provokaatioita. Kaipaan niitä Jussi-, Venla- ja Emma-gaaloihin. Kaipaan ihmisiä jotka uskaltavat ja jaksavat mesota, varsinkin sellaisillä aloilla joissa heitä jo valmiiksi kuunnellaan. Totta kai Li Andersson puhuu solidaarisuuden puolesta, hän onkin ammattipoliitikko. Mutta jos Vuoden albumin voittaja sanoisi suorassa lähetyksessä vastustavansa hallintarekisteriä, tai jos Vuoden naisnäyttelijä käyttäisi 30% puheestaan kertoakseen siitä miten järjetöntä on syyllistää 30000 pakolaista yksittäisistä väkivallanteoista, se olisi merkittävää. Haluaisin että Anna-lehden kannessa tv-juontaja toteaisi olevansa huolissaan tuloerojen kasvusta ja varhaiskasvatuksen eriarvoistumisesta. Haluaisin, painostamatta ketään, että olisimme yksinkertaisesti aktiivisempia yhteiskunnassa.
Tietenkin me tarvitsemme myös ”pelkkää” taidetta ja viihdettä. Tietenkin sekä taiteessa että viihteessä yhteiskuntakritiikki voi olla (ja onkin) usein hienovaraisempaa.
Silti.
Kiitos Laura Lindstedt ja onnea Finlandia-palkinnosta.
Soolokitaristi 