Soolokitaristin alkusanat

Olen suhteellisen kouluttamaton. Aloitin opinnot Helsingin yliopistolla, mutta kitaransoitto oli muodostunut minulle jo niin tärkeäksi, ainoaksi vaihtoehdoksi, että opinnot jäivät pian kesken. Maailma menetti minussa laiskan romaanisen filologin. Toisen asteen musiikkiopintonikin kariutuivat siihen että rupesin keikkailemaan, ja tajusin että nämä hommat opitaan käytännön kautta, ja oman aktiivisuuden avulla. Pian olinkin ammattimuusikko, mitä olen nykyäänkin, ja saatoin todeta iloisesti välttyneeni luennoilta, tenteiltä ja opiskelulta. Vastedes kehittäisin itse itseäni. Jee, elämästä tulee helppoa!

Ainoa särö suunnitelmassani oli että minussa kyti yhteiskunnallinen uteliaisuus. Olin aina ollut kiinnostunut eettisistä ongelmista ja pyrkinyt puolustamaan heikompia. Inhosin rasismia, homofobiaa, nurkkakuntaisuutta, militanttia patriotismia, uskonnollista fundamentaalisuutta, ympäristöstä piittaamattomuutta, sokeaa voiton maksimointia. Kehittyvässä, toivorikkaassa 2000-luvun vaihteen maailmassa en ollut yksin arvojeni kanssa, ja olin sitä mieltä että ajautuisimme automaattisesti hyvään suuntaan. Vähitellen kuitenkin kävi ilmi, kun nostin päätäni hieman kitaran kaulalta, ettei koko yhteiskunta tajunnutkaan asioita samalla tavalla kuin minä. Osa porukasta puhui täysin järjenvastaisesti asioista, jotka olivat minusta päivänselviä. Tuolla toi äijä selittää A-studiossa suu vaahdossa jotain ärsyttävää, ja vetoaa joihinkin tilastoihin. Miten mä voisin sanoa sille jotain kun sillä on toi tilasto? Alkoi itsensä vähättelyn kausi. Mä en ymmärrä asioista riittävästi.

Kuvittelin itsekin joutuvani tv-väittelyyn, ja tiesin että häviäisin, koska ainoa argumenttini olisi että koska tämä nyt vaan on oikein. Ystävät ympärilläni olivat sivistyneempiä, vahvempia argumentoijia, paremmin koulutettuja. Itse tiesin paljon kitaransoitosta, ruoasta, ja alkoholijuomista. Wau. Hesaria en ollut lukenut ajatuksella ehkä ikinä. Minun oli vaikea, ellei mahdoton, osallistua laadukkaaseen keskusteluun.

Yhtäkkiä tuli some.

Facebookin alkutaival oli osaltani pelkästään kevyttä omien soittoduunien ja ruokablogin mainostamista, vitsailua, ja muiden juttujen nokkelaa kommentointia. Pian facebookiin syntyi myös vakavien keskustelujen kulttuuri. Täällähän on monta sataa ihmistä lukemassa mun läppiä, miksen valittaisi rasismista tai talouskeskeisyydestä, jos nämä ihmiset lukevat mun ravintolakäynneistäkin? Pitää vaan uskaltaa avata suunsa. Välillä keskusteluun osallistui joku, joka oikeasti tiesi mistä puhui, mutta se ei enää pelottanutkaan, vaan näin sen mahdollisuutena oppia.

Samanaikaisesti tein päätöksen muuttaa Twitter-profiilini henkilökohtaiseksi. Olin perustanut tilini alunperin ainoastaan ruokabloggariminälleni, mutta seurattuani Twitterin vauhdilla kehittynyttä keskustelukulttuuria, halusin päästä osaksi sitä. Twitter oli pullollaan kovia nimiä. Toimittajia, poliitikoita, yhteiskuntavaikuttajia, tv-persoonia, bloggareita, taiteilijoita. Kaikki (lähes) omalla nimellään, ja valmiina vastaamaan meidän maan matosten kysymyksiin ja provosointeihin. Tämä oli käännekohta. Uppouduin Twitterin maailmaan. Luin linkattuja artikkeleita vimmatusti. Opin lähdekritiikkiä, aiemmin itselleni täysin vierasta asiaa. Tutkin ihmisten taustoja, luin kirjoja ja poliittisia blogeja, myös sellaisten ihmisten joiden kanssa olin täysin eri mieltä. Tärkeintä oli kuitenkin osallistua. Uskalsin avata suuni, enkä pelännyt sanoa asioita karun suoraan (Tässä auttaa soolokitaristin luonne). Minuun suhtauduttiin myönteisesti, ja pian minuakin rupesi seuraamaan kaiken maailman tyypit, jotka oikeasti tietävät asioista. Opin sietämään kritiikkiä, ja käymään keskustelua. Opin tunnistamaan äärioikeistolaisia trolleja, nimimerkin taakse piiloutuvia vihaisia persuja, ja ihmisiä joilla oli jotain painavaa sanottavaa. Olin ruvennut lukemaan myös omatoimisesti erilaisia teoksia mielen toiminnasta, psykologiasta, ja ajattelun ja päätöksenteon haasteista, ja saatoin soveltaa näitäkin tiedonmurusia päälleni vyöryvään uutistsunamiin.

Toimittajien seuraaminen muutti elämäni. Journot (näin he kai nimittävät itseään) livetwiittasivat tiedotustilaisuuksista, ja antoivat rivien välissä kiinnostavaa lisätietoa tapahtumista ja ihmisistä. Jos maailmalla tapahtui jotain merkittävää, luki siitä ensimmäisenä Twitterissä. Jokainen uutinen ja lausunto joutui Twitterissä vahvaan mankeliin. Syntyi pitkiä keskusteluketjuja, joissa toimittajat, rivikansalaiset ja poliitikot debatoivat sivistyneesti ja argumentoivasti. Minua ei yhtäkkiä enää ahdistanutkaan. Twitteriin linkitettiin myös paljon blogeja. Valveutuneet tutkijat tekivät kirurgintarkkoja analyyseja päivänpolttavista kysymyksistä, omaksi ilokseen. Perinteisen median rinnalle oli muodostunut bloggariyhteisö, jonka merkitys yhä kasvaa kasvamistaan, ja edistää demokratiaa.

Minulle on tullut selväksi, ettei yhteiskunta ja demokratia toimi, ellei niitä tukemassa ja vahtimassa ole vahva media (sekä perinteinen että uudempi), rinnallaan kansalaisaktiivit. Päätöksiä ei enää voi tehdä kabineteissa. Esitysten taustalla täytyy olla vahvaa tieteellistä näyttöä, vieläpä tuoretta sellaista, tarkistettua ja usean asiantuntijan hyväksymää. Ministeri ei voi sanoa että juu on näitä hallintarekisterin vaikutuksia mietitty, ellei asiaa ole oikeasti tutkittu. Ydinvoimalan rahoittajaksi ei voi nimetä venäläisomisteista huuhaayritystä, jolla on yksi työntekijä. Ympäristöpolitiikan pitää perustua tuoreisiin laajoihin puolueettomiin tutkimuksiin. Tilastoja ei voi vääristellä ja käyttää omiin tarkoitusperiin. Poliitikot eivät voi sanoa mitä tahansa, sillä heidän puheensa tutkitaan, analysoidaan ja haastetaan. Vihapuhetta ei voi hyväksyä, rasismiaan ei voi piilotella vitsailun verukkeella. Eläimiä ei voi kiduttaa, vesistöjä ei voi saastuttaa, vaalirahojaan ei voi pillottaa.

Tämän kirjoituksen merkitys oli minulle epäselvä kun rupesin tätä naputtelemaan. Mutta tajuan nyt, että minun itseni on pakko ruveta kirjoittamaan jotain tästä yhteiskunnasta, ja siitä miten minä sen näen. Olen kenties haaveillutkin tästä salaa jo jonkin aikaa. Facebook-päivitykseni ovat pidentyneet ja ruvenneet muistuttamaan lyhyitä kolumneja. Suurimpana esteenäni olen pitänyt tuota jutun alussa mainittua kouluttamattomuutta ja ymmärryksen vähyyttä. Parhaiden yhteiskunnalisten blogien tieteellinen pohja on niin vahvaa, etten ikinä kykenisi siihen. En osaisi enkä jaksaisi tutkia kaikkia taustoja mitenkään niin että juttuni olisivat edes jollain tavalla kiistattomia. Mutta ehkei se olekaan minun tehtäväni. Ehkä minun missioni onkin toimia tarkkailevana väliinhuutelijana tässä sopassa. Ja sitäpaitsi, mitä väliä sillä on mikä tämän tarkoitus on? Minähän olen soolokitaristi.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s