Isänmurha

Se tuli kuin salamana kirkkaalta taivaalta. Istuin toiseksi ylimmällä rivillä Ryhmäteatterin Helsinginkadun salissa katsomassa Eduskunta III -näytelmää. Näyttelijän esittämä Erkki Liikanen istui veneessään ja korjasi perämoottoria. Mainittiin Mikkeli, Saimaa, ahvenet. Mainittiin Olli Rehn, EU, elvytys- ja kiristyspolitiikka. Monet näistä sanoista ovat minulle jo lapsuudesta tuttuja. Isäni oli neuvottelemassa Suomea EU:n jäseneksi. Bryssel, jossa kävin viisi vuotta paikallista ala-astetta, oli ja on EU:n keskus. Muistan elävästi kun koulussani juhlittiin Espanjan ja Portugalin liittymistä Unioniin. Äitini taas on Mikkelistä, ja olen viettänyt siellä paljon aikaa. Olli Rehnin ja Erkki Liikasen mikkeliläisyys on aina ollut perheessämme jonkinasteinen mainitsemisen arvoinen asia. Ja järvet, kulttuuri, jalkapallo, taas Bryssel. He ovat molemmat isäni vanhoja työtovereita. Mökillä puuhasteleva mies jota Susanna Kuparisen näytelmä tällä hetkellä ampuu kovilla on aina ollut lapsuudenkodissamme hyvä tyyppi, vieläpä mikkeliläinen, samoin kuin Rehn. Voivatko he muka olla pahiksia? Vanhempieni tuttavat? Ja miksi EU:ta kritisoidaan? Ei kai isäni olisi vienyt maatamme porukkaan joka tekisi meille hallaa? EU on aina ollut hyvä lapsuudenkodissani, miksi Kreikkaa olisi noin kuritettu?

 

Vatsastani kouraisi, mutta eri tavalla kuin ennen. Suhtautumiseni EU:hun, Liikaseen, Rehniin, Stubbiin (isäni vanha alainen ja työtoveri hänkin) ja moneen muuhun EU-hahmoon on perustunut lapsen uskoon isänsä kaikkivoipaisuudesta. Olen ollut EU:n puolestapuhuja, kannatin yhteistä valuuttaa, ja olen koko ajan uskonut siihen että Unioni on hyväksi kaikille. Olen ottanut EU-kritiikin henkilökohtaisesti, suorastaan itseeni. Jos haukkui EU:ta, haukkui minua ja perhettäni.

 

Nyt sateisena marraskuun iltana, teatterin pimeydessä, suoritin yhtäkkiä ja varoittamatta isänmurhan. Annoin itselleni oikeuden tarkastella EU:ta kriittisesti, analyyttisesti, ja ennen kaikkea itse, ilman tunnesiteitä. Nyt voin kuunnella EU-kritiikkiä hermostumatta. Voin kyseenalaistaa yhteisen euroalueen. Voin arvostella suuria EU-maita välinpitämättömyydestä pieniä kohtaan. Voin ymmärtää brittejä, jotka eivät haluaisi olla kahlittuja Unionin sääntöihin. Mitä ikinä Liikanen, Rehn, Stubb tai kuka tahansa tekeekin, arvioin heitä kuin ketä tahansa. En tiedä lainkaan minkälaiseen loppupäätelmään tulen, mutta ainakin nyt voin tehdä omat johtopäätökseni. Olen kuin irtautunut lahkosta, joka ei edes pyrkinyt pitämään minua siinä. Pysyin siinä itse, koska olin tottunut siihen, ja koska se oli oma todellisuuteni.

 

Olen aina uskonut visusti siihen että ministeriöt ovat korruptoimattomia, puolueettomia, absoluuttisia totuuden tyyssijoja. Ulkoministeriö, isäni työnantaja, on ollut minulle pyhä instituutio. UM on Suomen linkki ulkomaailmaan, joka lähettää sivistyneitä diplomaatteja ympäri maailmaa neuvottelemaan Suomesta ja maailmasta paremman paikan. Minulla itsellänikin oli 18-vuotiaaksi asti diplomaattipassi, jota kannoin ylpeänä. Haaveilin jopa diplomaatin urasta, kunnes tajusin että sähkökitara on olemassa.

 

Valtiovarainministeriön viimeaikainen toiminta on saanut minusta pois tolaltani. Miksi virkamiehet toimivat näin? Miksi he peittelevät tietoa? Miksi he valikoivat suosikkitoimittajat joiden kanssa haluavat keskustella hallintarekisteristä? Ei kai ministeriöissä toimita näin, vaan niissä ollaan oikeamielisiä ja avoimia, niin kuin UM:ssäkin. Ihmiset ovat rehellisiä, ainakin kun ovat valtion leivissä, ainakin ministeriöissä. Ei välttämättä. Olen suorittanut jo toisen isänmurhan saman viikon aikana. En luota valtiovarainministeriön toimintaan, enkä myöskään väärää tietoa levittävään valtiovarainministeri Stubbiin. Ministeriöiden virkamiehet ovat kykeneviä epäeettiseen ja tarkoitushakuiseen toimintaan, niin kuin periaatteessa kuka tahansa. Suurin osa heistä todennäköisesti toimii täysin oikein, enkä lähde demonisoimaan mitään ryhmittymää. Mutta sirottelemani tähtipöly ministeriöiden yläpuolelta on haihtunut.

 

Ajatteluamme ohjaa hirveä määrä tiedostettuja ja tiedostamattomia voimia. Pyrkiessämme totuuteen ja ymmärrykseen on hyvä tunnistaa mitä nämä voimat ovat, ja tarpeen mukaan päästä niistä eroon. Vasta silloin voimme toimia oikein, ja olla rehellisiä itsellemme. Koti, ja siellä opitut arvot, saattavat asentaa laput silmillemme, jopa kenenkään huomaamatta. Minuakaan ei ole aivopesty, tai pakotettu ajattelemaan millään tavalla, vaan olen itse luonut mielikuvani. Siksi minun pitääkin nyt luoda ne uudestaan, vaikka se pienen murhan vaatikin. Sori siitä.

Advertisement

Voittajan puhe

Voittaessaan kirjallisuuden Finlandia-palkinnon Laura Lindstedt tiesi tämän tarkoittavan myös voittopuheen pitämistä. Palkinto on arvostettu ja saa paljon mediahuomiota. Lindstedt teki radikaalin päätöksen. Sen sijaan että puhuisi kirjoittamisesta tai kirjailijan asemasta nyky-yhteiskunnassa, päätti hän kritisoida hallitusta ja yhteiskunnan nykyilmapiiriä, mitään säästelemättä. Mediassa kohahdettiin ja otsikot olivat valmiit. Finlandia-voittaja haukkuu hallituksen. Pian facebook-feedini täyttyi linkeillä hesarin ja ylen uutisiin. Miksi?

Siksi että joku puhui suunsa puhtaaksi tilanteessa, jossa häntä oikeasti kuunnellaan. Siksi, että sen sijaan että kirjailija olisi tyytynyt varmistelemaan kirjansa joulumyyntiä, hän tietoisesti altisti itsensä puolen kansan närkästymiselle. Siksi, että hän teki sen, mitä moni taiteilija (tai edes ”tavallinen” kansalainen) ei uskalla tehdä: hän sanoi suoraan mitä ajatteli. Laura Lindstedt käytti elämänsä kenties kirkkaimman hetken parrasvaloissa kertoakseen, miten pahalta hallituksen toimet ja yhteiskuntamme henkinen ilmapiiri hänestä tuntuu.

 

Olin (ja olen yhä) Lindstedtin teosta vaikuttunut ja liikuttunut. Tein kantani selväksi myös Twitterissä, missä kohtasinkin pian toisenalaisen näkemyksen aiheesta. Lindstedtiä syytettiin tekopyhyydestä, sillä Finlandia-palkinto on verotonta tuloa. Miten sellaisen palkinnon saaja voi arvostella veropakolaisia? Ja hänhän on saanut Koneen säätiöltä apurahaa. Aika erikoista arvostella niitä rikkaita, jotka hänellekin soivat tämän palkitun kirjan kirjoittamisen. Keskustavaikuttaja Risto Volanen lokeroi Lindstedtin post-stalinistiseen kulttuurieliittiin, ja Hesarin keskustelupalstan kommentoija kirjoitti salamannopeasti ”Menipä äkkiä kusi päähän tälle blondille”. Puhe tuntuu jakavan kansan kahtia, kuten niin moni muukin asia.

 

En voi syyllistää yhtäkään taiteilijaa tai viihdyttäjää epäpoliittisuudesta tai yhteiskunnallisesta passiivisuudesta. Jokainen meistä tekee omat ratkaisunsa, ja pienen maan pienissä ympyröissä voi liika kannanottaminen olla oikeasti riski. Tero Vaaran äärikoikeistolainen flirttailu on varmasti vienyt häneltä kuulijoita. Jari Tervon pisteliäät kolumnit ovat taatusti vieraannuttaneet muutaman potentiaalisen kirjan ostajan. Poliittinen tai aktivistinen leima saattaa estää taiteilijan mainstreamiin pääsyn. Levy-yhtiöt eivät takuulla halua että heidän artistinsa profiloituvat jonkin aatesuunnan kannattajina. Ei kannata mesota liikaa, Spotify-kuuntelut voivat kärsiä. Ymmärrän tämän, ja ymmärrän senkin että kaikki eivät edes jaksa, saati ole kiinnostuneita.

 

Silti.

 

Kaipaan enemmän Laura Lindstedtin puheen kaltaisia suorapuheisia provokaatioita. Kaipaan niitä Jussi-, Venla- ja Emma-gaaloihin. Kaipaan ihmisiä jotka uskaltavat ja jaksavat mesota, varsinkin sellaisillä aloilla joissa heitä jo valmiiksi kuunnellaan. Totta kai Li Andersson puhuu solidaarisuuden puolesta, hän onkin ammattipoliitikko. Mutta jos Vuoden albumin voittaja sanoisi suorassa lähetyksessä vastustavansa hallintarekisteriä, tai jos Vuoden naisnäyttelijä käyttäisi 30% puheestaan kertoakseen siitä miten järjetöntä on syyllistää 30000 pakolaista yksittäisistä väkivallanteoista, se olisi merkittävää. Haluaisin että Anna-lehden kannessa tv-juontaja toteaisi olevansa huolissaan tuloerojen kasvusta ja varhaiskasvatuksen eriarvoistumisesta. Haluaisin, painostamatta ketään, että olisimme yksinkertaisesti aktiivisempia yhteiskunnassa.

 

Tietenkin me tarvitsemme myös ”pelkkää” taidetta ja viihdettä. Tietenkin sekä taiteessa että viihteessä yhteiskuntakritiikki voi olla (ja onkin) usein hienovaraisempaa.

 

Silti.

 

Kiitos Laura Lindstedt ja onnea Finlandia-palkinnosta.

 

Saa pelätä

Se iskee suoraan vatsaan. Pariisissa on tapahtunut jotain hirveää, ja viattomia ihmisiä on tapettu silmittömästi. Reaktio on välitön. Paha olo. Pimeä yö korostaa pelon tunnetta, vaikka oma perhe nukkuu turvallisesti lähellä. En voi tehdä mitään. Seuraan uutisia ja yritän ymmärtää mitä on tapahtunut. Järki ja päättely tekevät kaikkensa helpottaakseen oloani. Tilastot, kartat, luvut, yksityiskohdat. Mikään tieto ei helpota sitä että minua pelottaa hirveästi, samalla kun suren henkensä menettäneitä pariisilaisia perjantai-iltaa viettämässä. Tunneskaalaani mahtuu myös epätoivoista raivoa ja jopa pieni annos kostonhimoa. Heti samalla iskee uusi pelko. Jos minä olen vihainen, niin mitenköhän on niiden laita jotka demonisoivat koko muslimiväestöä? Mitä liikkuu tällä hetkellä oikeistopopulistin päässä? Jos on huutanut naama valkoisena ettei tänne saa tulla pakolaisia Syyriasta, ja Pariisissa tapahtuu terroriteko, mihin se johtaa? Jos maailma on muutenkin jakautumassa moneen leiriin, kaivammeko me itse lopullisen kuopan? En ole yksin pelkojeni kanssa, ja pian koko öinen somemaailma täyttyy solidaarisista, rauhaa korostavista viesteistä.

Pelko on uskomaton voima. Terroriteon jälkeen tulee helposti sanottua, että emme pelkää. Se ei ole ihan totta. Minä pelkään. Minä pelkään maailman puolesta, pelkään kaikkien niiden perheiden puolesta, jotka kohtaavat terroria, missä päin maailmaa tahansa. Pelkään oman perheeni ja läheisteni puolesta, ja pelkään että maailma muuttuu raaemmaksi paikaksi, jossa kaikkia epäillään, ja kokonaisia ihmisryhmiä ja uskontokuntia syytetään kaikesta pahuudesta. Pelkään jopa oman henkeni puolesta, jos ja kun olen matkustamassa jonnekin. Entä jos minun lentoni onkin seuraava kohde? Me saamme pelätä, se on luonnollinen reaktio, mutta se vaatii meiltä työstämistä.

Olennaista on miten suhtaudun omiin pelkoihini. Annanko pelon sanella tekemiseni? Uskallanko päästää lapseni kouluun normaalisti? Miten katson ympäröivää maailmaani tämän kauhistuttavan yön jälkeen? Luotanko ihmisiin? Muutunko kyynisemmäksi, kylmemmäksi, itsekkäämmäksi tai aremmaksi? Uskallanko iloita mistään? Voinko olla toiveikas elämän suhteen?

Pala kerrallaan arkistoin omat pelon tunteeni, ja yritän jatkaa normaalia elämää. Ostan aamiasta, lähden keikalle, pelaan Yatzya bussissa, heitän tyhmää läppää, kuuntelen musaa. Pelko ei ole poissa, mutta sen lamaannuttava voima alkaa vähitellen poistua. Se on elintärkeää sekä minulle itselleni, että koko yhteiskunnalle. Pelko saa aikaan ylilyöntejä, vääriä päätelmiä, lisää väkivaltaa, ja riitoja jopa ystävien kesken. Kauhistelen asioita mitä ihmiset kirjoittelevat tällä hetkellä someen, mutta yritän olla provosoitumatta liikaa, sillä oma heiveröisesti arkistoitu pelkoni vielä manipuloi ajatuksiani. Tänään ei tarvita yhtään negatiivisuutta lisää, ja itseeni voin vaikuttaa. Keskityn ihmisyyteen, rakastamiseen, ystävyyteen, ja toivoon.

Pahuus ympärillämme on pelottavaa, mutta loppujen lopuksi me itse päätämme miten sen pelon kanssa toimii. Kaiken ahdistuksenkin keskellä uskon että ihminen on pohjimmiltaan hyvä, mutta se usko on nyt kovalla koetuksella. Älköön viime yön tuoma pelko viekö meistä hitustakaan hyvyyttä, hetkenä jolloin tarvitsemme sitä kenties enemmän kuin koskaan.

Miltä nyt tuntuu?

Miltä tuntuu yliopistoprofessorista, joka on omistanut koko elämänsä tieteelle ja totuuden etsimiselle, kun hallitus päättää leikata koulutuksesta, ja vieläpä laittaa perään ristiriitaisen, holhoavan, ja päättömiä tulosvaatimuksia pursuavan avoimen kirjeen?

Miltä tuntuu veronmaksajasta, joka kuuliaisesti maksaa veronsa, kun hallituksen jäsenet vuorotellen paljastuvat verosuunnittelun harjoittajiksi, ja vieläpä samanaikaisesti kun samainen hallitus kertoo puuttuvansa harmaaseen talouteen ja veronkiertoon?

Miltä tuntuu sosiaali- ja terveysalan asiantuntijasta, joka työkseen kerää faktoja ymmärrettäviksi kokonaisuuksiksi, kun hallitus ohittaa heidän neuvonsa ja näkemyksensä, ja päättää vastoin kaikkia suosituksia ajaakin omia poliittisia päämääriään?

Miltä tuntuu ympäristönsuojelijasta, joka kantaa vakavaa huolta ilmaston lämpenemisestä ja luonnon monimuotoisuudesta, kun hallitus päättää leikata UNEPin (YK:n ympäristöohjelma) koko perusrahoituksen pois?

Miltä tuntuu päiväkodin opettajasta, jota tekee tutkitusti äärettömän tärkeää työtä ihmisen herkässä kehitysvaiheessa, kun varhaiskasvatuksesta leikataan ja ryhmäkokoja kasvatetaan?

Miltä tuntuu eläkeläisestä, joka on tehnyt koko elämänsä työtä yhteiskunnassa, kun hallitus leikkaa eläkeläisten asumistuesta?

Miltä tuntuu työttömästä, joka varmasti haluaisi olla töissä mutta jolle töitä ei ole, kun hallitus kertoo ettei hänen perheensä ole oikeutettu samaan päivähoitoon kuin työssäkäyvä perhe?

Miltä tuntuu Unicefin tai Planin työntekijästä, jonka työ on auttaa maailman kaikista vaikeimmissa oloissa eläviä ihmisiä, kun hallitus päättää leikata avustusjärjestöiltä jättimäisen siivun?

Miltä tuntuu pakolaisesta, joka pakenee sortoa ja väkivaltaa kotimaassaan, kun hallitus kertoo että kehitysavusta leikataan, vaikka toisaalta saman hallituksen mielestä pakolaisongelmaan pitäisi puuttua juurikin ongelmien lähtöpaikoissa.

Miltä tuntuu rasismin kohteena jatkuvasti olevasta ihmisestä, joka kohtaa syrjintää jokapäiväisessä elämässään, kun hallituspuolue toivottaa iloisesti tervetulleeksi takaisin vihapuhetta ja rotuvihaa lietsovan kansanedustajan pienen nuhtelukauden jälkeen?

Miltä voisi tällä hetkellä tuntua kenestäkään ihmisestä joka uskoo hyvyyteen, yhteisöllisyyteen, heikoimpien auttamiseen, luonnonsuojeluun, tasa-arvoon, kehitykseen, sivistykseen ja oikeudenmukaisuuteen, muulta kuin pahalta?

Olemme yhä rasisteja

Jos haukut eriväristä ihmistä ihonvärin vuoksi, olet rasisti. Näin sen opin pienenä ala-asteikäisenä poikana 80-luvun Brysselissä, missä oli suuri populaatio marokkolaisia ja muita afrikkalaisia siirtolaisia. Pikkuveljeni marokkolaisen kaverin isosisko kävi meillä välillä lastenhoitajana. Olin vaikuttunut kun hän kirjoitti ystäväkirjaani siitä, miten rasismi tekee ihmiselle pahaa. Ymmärsin että hän itse on varmasti kokenut jotain todella inhottavaa. Jotkut tyhmät kantabelgialaiset siis sorsivat häntä kansallisuutensa ja ruskeamman ihonsi vuoksi, vaikka hän oli niin ihanakin. Kun kävin muutaman kerran paikallisen jalkapallojoukkueen treeneissä, kysyi joukkueen pikimusta hyökkääjä minulta heti ensimmäisenä päivänä tiukasti ”Oletko rasisti?” Säikähdin kysymystä. En ole.

Nyt 2010-luvun Suomessa (ja toki koko maailmassa) rasismi puhuttaa yhä. Rasismi on niin vahva voima Suomessa, että kärjistetysti täällä perustetaan kokonaisia puolueita sen siivellä. Ei, en väitä että Perussuomalaiset olisi absoluuttisesti rasistipuolue. Joukossa on muutamia järkeviäkin poliitikkoja, ja puolueen agenda sisältää monia asioita. Mutta monet sen jäsenistä ovat rasisteja, piste. Hommalaiset, sisulaiset, nuivalaiset, ääliöläiset. Kaikkien rasistien suojeluspyhimys Timo Soini ei välttämättä ole rasisti itse, mutta vallanhimossaan hän on antanut puolueensa paisua rasismin hiljaisella hyväksynnällä. En usko hetkeäkään että jokainen perussuomalainen seisoo tuoreen rasisminvastaisen julistuksen takana. En nyt puutu puolueen muihin ongelmiin sen enempää, niistä riittää asiaa kymmeniin seuraaviin kirjoituksiin.

Nettikirjoittelu on lähtenyt täysin käsistä. Kansalaiset kirjoittavat keskustelufoorumeilla, usein jopa omalla nimellään, aivan uskomatonta, häiriintyneen agressiivista tekstiä afrikkalaisperäisistä ihmistä. Ne, jotka puolustavat pakolaisia ja heidän ihmisoikeuksiaan, joutuvat myös nettihyökkäyksien uhreiksi. Heitä uhkaillaan raiskauksilla, väkivallalla, perheeseen kohdistuvalla väkivallalla. Toiminta vaikuttaa järjestäytyneeltä. Kun toimittaja kirjoittaa esim yllämainitun puolueen rasismista, lähtee trollien ja huutelijoiden mölykone käyntiin. Nämä hyökkäykset lannistavat monia, ja jutut jätetään kirjoittamatta. Trollit voittavat, ja rasismi voittaa. Tätä ei yksinkertaisesti voi hyväksyä. Rakkaat toimittajat ja muut aktiivit: Yrittäkää jaksaa. Meitä on enemmän kuin rasisteja. Aamulehden tuore ilmoitus nollatoleranssista rasistisen kirjoittelun suhteen kommenteissa oli tärkeä liike. Se ei ole sananvapauden polkemista, vaan rasismin kitkemistä, ja sivistyksen luomista.

Rasismi on tauti joka ei paljon tarvitse pysyäkseen hengissä. Sitä ruokkii myös iltapäivämedia tarkoitushakuisilla sanavalinnoillaan, painotuksillaan, ja kirjoittamatta jättämisillään. Klikinhimo on valtava, sillä uusin rahkamainos tarvitsee lukijansa. Jos Supon tiedotustilaisuudessa kerrotaan että pakolaisten mukana on saapunut ihmisiä joilla voi olla Isis-yhteyksiä, mutta että suurin uhka tulee äärioikeiston iskuista, lööpissä lukee ”Maahanmuutto lisännyt terrorismin uhkaa”. Pakolaiskeskuksiin tehtyjä polttopulloiskuja Supo ei pidä terrorismina, vaan viharikoksina. Tekijät muuttuvat tiedotusvälineissä tihutöiden tekijöiksi, vandaaleiksi, nuoriksi miehiksi, tai muiksi laimennetuiksi versioiksi. Miksi pitäisi sanoa joukkoa joka heittää polttopulloja pakolaiskeskukseen jossa majoitetaan alaikäisiä, ilman huoltajia paenneita pakolaisia? Itse käyttäisin sanaa terroristi. Onko niin että ennen kuin joku näistä iskuista onnistuu tappamaan 10-vuotiaan yksinäisen syyrialaispakolaisen, emme ymmärrä täysin niiden vakavuutta?

Tähän väliin muutama sananen MV-lehdestä: Älkää lukeko tai tukeko sitä missään muodossa. Älkää linkatko sen juttuja, älkää klikatko otsikoita. MV-lehti on pahuuden airut, joka ratsastaa ihmisten medialukutaidottomuudella. MV-lehti julkaisee valheita, vääristettyjä uutisia, bullshittiä. Laitetaan samaan laariin Überuutiset, Magneettimedia ja Verkkomedia. Ne eivät ole journalismia, ja niitä eivät sido journalistiset säännöt. Nämä ns. vastamediat kirjoittavat tarkistamattomia ”uutisia”, joita rasistit haluavatkin lukea. Näillä sivustoilla kaikki rikokset ovat ulkomaalaisten tekemiä. Virheitä ei korjata. Kun kohu on saatu aikaan, siirrytään seuraavaan. Oikeaa journalismia vastaan hyökätään vahvasti, ja nettihäiriköt laittavat pökköä pesään. Tämä on kuvottava ilmiö, joka laantuu ainoastaan valistamalla ja tuomitsemalla virheellisen tiedon levittäminen. Lähdekritiikki ja medialukutaito ovat internet-aikakauden avaintaitoja, opettakaa niitä itsellenne, läheisillenne ja ennen kaikkea lapsillenne.

Rasismiin tulee suhtautua vakavasti. Syyllistyn itsekin usein ajattelemaan että ihminen kehittyy, ja että tämäkin ilmiö hiipuu vähitellen. Mutta pienikin vilkaisu lähihistoriaan muistuttaa meitä siitä miten hiuskarvan varassa uusi uljas kaikkia rakastava arvomaailmamme on. Minun vanhempani kävivät koulua samaan aikaan kun Yhdysvaltojen etelävaltioissa mustilla ei ollut pääsyä valkoisten kouluihin, siitä pitivät huolen ristiä heiluttavat valkoiset, hupuissa tai ilman. Apartheid päättyi lopullisesti vasta vuonna 1994 (eli 21 vuotta sitten, kun olin itse lukiossa.) kun Etelä-Afrikan musta väestö sai osallistua vaaleihin. Maailma kuohuu yhä jatkuvasti rotuasioiden takia. Helsingissä lapset kiusaavat tummaihoisia kerrostalojen pihoilla, ja käskevät niitä pesemään naamansa. Jalkapalloilijoita haukutaan apinoiksi, höröttävät saunaporukat kertovat lauteilla rasistisia vitsejä. No älä ny, tää on tällaista läppää.

Niin kauan kun Suomessa on näin paljon rasismia, emme ole sivistysvaltio. Me emme saa kääntää päätämme tai olla kuulematta ratikassa huutelijoita. Meitä on enemmän, mutta meitä pitäisi olla vielä paljon enemmän. Rasismi ainoastaan tuhoaa.

MUOKATTU 5.11. klo 10.49 Ensimmäiseen lauseeseen lisätty ”ihonvärin vuoksi”. Lukijalle kiitos tästä huomautuksesta!

Soolokitaristin alkusanat

Olen suhteellisen kouluttamaton. Aloitin opinnot Helsingin yliopistolla, mutta kitaransoitto oli muodostunut minulle jo niin tärkeäksi, ainoaksi vaihtoehdoksi, että opinnot jäivät pian kesken. Maailma menetti minussa laiskan romaanisen filologin. Toisen asteen musiikkiopintonikin kariutuivat siihen että rupesin keikkailemaan, ja tajusin että nämä hommat opitaan käytännön kautta, ja oman aktiivisuuden avulla. Pian olinkin ammattimuusikko, mitä olen nykyäänkin, ja saatoin todeta iloisesti välttyneeni luennoilta, tenteiltä ja opiskelulta. Vastedes kehittäisin itse itseäni. Jee, elämästä tulee helppoa!

Ainoa särö suunnitelmassani oli että minussa kyti yhteiskunnallinen uteliaisuus. Olin aina ollut kiinnostunut eettisistä ongelmista ja pyrkinyt puolustamaan heikompia. Inhosin rasismia, homofobiaa, nurkkakuntaisuutta, militanttia patriotismia, uskonnollista fundamentaalisuutta, ympäristöstä piittaamattomuutta, sokeaa voiton maksimointia. Kehittyvässä, toivorikkaassa 2000-luvun vaihteen maailmassa en ollut yksin arvojeni kanssa, ja olin sitä mieltä että ajautuisimme automaattisesti hyvään suuntaan. Vähitellen kuitenkin kävi ilmi, kun nostin päätäni hieman kitaran kaulalta, ettei koko yhteiskunta tajunnutkaan asioita samalla tavalla kuin minä. Osa porukasta puhui täysin järjenvastaisesti asioista, jotka olivat minusta päivänselviä. Tuolla toi äijä selittää A-studiossa suu vaahdossa jotain ärsyttävää, ja vetoaa joihinkin tilastoihin. Miten mä voisin sanoa sille jotain kun sillä on toi tilasto? Alkoi itsensä vähättelyn kausi. Mä en ymmärrä asioista riittävästi.

Kuvittelin itsekin joutuvani tv-väittelyyn, ja tiesin että häviäisin, koska ainoa argumenttini olisi että koska tämä nyt vaan on oikein. Ystävät ympärilläni olivat sivistyneempiä, vahvempia argumentoijia, paremmin koulutettuja. Itse tiesin paljon kitaransoitosta, ruoasta, ja alkoholijuomista. Wau. Hesaria en ollut lukenut ajatuksella ehkä ikinä. Minun oli vaikea, ellei mahdoton, osallistua laadukkaaseen keskusteluun.

Yhtäkkiä tuli some.

Facebookin alkutaival oli osaltani pelkästään kevyttä omien soittoduunien ja ruokablogin mainostamista, vitsailua, ja muiden juttujen nokkelaa kommentointia. Pian facebookiin syntyi myös vakavien keskustelujen kulttuuri. Täällähän on monta sataa ihmistä lukemassa mun läppiä, miksen valittaisi rasismista tai talouskeskeisyydestä, jos nämä ihmiset lukevat mun ravintolakäynneistäkin? Pitää vaan uskaltaa avata suunsa. Välillä keskusteluun osallistui joku, joka oikeasti tiesi mistä puhui, mutta se ei enää pelottanutkaan, vaan näin sen mahdollisuutena oppia.

Samanaikaisesti tein päätöksen muuttaa Twitter-profiilini henkilökohtaiseksi. Olin perustanut tilini alunperin ainoastaan ruokabloggariminälleni, mutta seurattuani Twitterin vauhdilla kehittynyttä keskustelukulttuuria, halusin päästä osaksi sitä. Twitter oli pullollaan kovia nimiä. Toimittajia, poliitikoita, yhteiskuntavaikuttajia, tv-persoonia, bloggareita, taiteilijoita. Kaikki (lähes) omalla nimellään, ja valmiina vastaamaan meidän maan matosten kysymyksiin ja provosointeihin. Tämä oli käännekohta. Uppouduin Twitterin maailmaan. Luin linkattuja artikkeleita vimmatusti. Opin lähdekritiikkiä, aiemmin itselleni täysin vierasta asiaa. Tutkin ihmisten taustoja, luin kirjoja ja poliittisia blogeja, myös sellaisten ihmisten joiden kanssa olin täysin eri mieltä. Tärkeintä oli kuitenkin osallistua. Uskalsin avata suuni, enkä pelännyt sanoa asioita karun suoraan (Tässä auttaa soolokitaristin luonne). Minuun suhtauduttiin myönteisesti, ja pian minuakin rupesi seuraamaan kaiken maailman tyypit, jotka oikeasti tietävät asioista. Opin sietämään kritiikkiä, ja käymään keskustelua. Opin tunnistamaan äärioikeistolaisia trolleja, nimimerkin taakse piiloutuvia vihaisia persuja, ja ihmisiä joilla oli jotain painavaa sanottavaa. Olin ruvennut lukemaan myös omatoimisesti erilaisia teoksia mielen toiminnasta, psykologiasta, ja ajattelun ja päätöksenteon haasteista, ja saatoin soveltaa näitäkin tiedonmurusia päälleni vyöryvään uutistsunamiin.

Toimittajien seuraaminen muutti elämäni. Journot (näin he kai nimittävät itseään) livetwiittasivat tiedotustilaisuuksista, ja antoivat rivien välissä kiinnostavaa lisätietoa tapahtumista ja ihmisistä. Jos maailmalla tapahtui jotain merkittävää, luki siitä ensimmäisenä Twitterissä. Jokainen uutinen ja lausunto joutui Twitterissä vahvaan mankeliin. Syntyi pitkiä keskusteluketjuja, joissa toimittajat, rivikansalaiset ja poliitikot debatoivat sivistyneesti ja argumentoivasti. Minua ei yhtäkkiä enää ahdistanutkaan. Twitteriin linkitettiin myös paljon blogeja. Valveutuneet tutkijat tekivät kirurgintarkkoja analyyseja päivänpolttavista kysymyksistä, omaksi ilokseen. Perinteisen median rinnalle oli muodostunut bloggariyhteisö, jonka merkitys yhä kasvaa kasvamistaan, ja edistää demokratiaa.

Minulle on tullut selväksi, ettei yhteiskunta ja demokratia toimi, ellei niitä tukemassa ja vahtimassa ole vahva media (sekä perinteinen että uudempi), rinnallaan kansalaisaktiivit. Päätöksiä ei enää voi tehdä kabineteissa. Esitysten taustalla täytyy olla vahvaa tieteellistä näyttöä, vieläpä tuoretta sellaista, tarkistettua ja usean asiantuntijan hyväksymää. Ministeri ei voi sanoa että juu on näitä hallintarekisterin vaikutuksia mietitty, ellei asiaa ole oikeasti tutkittu. Ydinvoimalan rahoittajaksi ei voi nimetä venäläisomisteista huuhaayritystä, jolla on yksi työntekijä. Ympäristöpolitiikan pitää perustua tuoreisiin laajoihin puolueettomiin tutkimuksiin. Tilastoja ei voi vääristellä ja käyttää omiin tarkoitusperiin. Poliitikot eivät voi sanoa mitä tahansa, sillä heidän puheensa tutkitaan, analysoidaan ja haastetaan. Vihapuhetta ei voi hyväksyä, rasismiaan ei voi piilotella vitsailun verukkeella. Eläimiä ei voi kiduttaa, vesistöjä ei voi saastuttaa, vaalirahojaan ei voi pillottaa.

Tämän kirjoituksen merkitys oli minulle epäselvä kun rupesin tätä naputtelemaan. Mutta tajuan nyt, että minun itseni on pakko ruveta kirjoittamaan jotain tästä yhteiskunnasta, ja siitä miten minä sen näen. Olen kenties haaveillutkin tästä salaa jo jonkin aikaa. Facebook-päivitykseni ovat pidentyneet ja ruvenneet muistuttamaan lyhyitä kolumneja. Suurimpana esteenäni olen pitänyt tuota jutun alussa mainittua kouluttamattomuutta ja ymmärryksen vähyyttä. Parhaiden yhteiskunnalisten blogien tieteellinen pohja on niin vahvaa, etten ikinä kykenisi siihen. En osaisi enkä jaksaisi tutkia kaikkia taustoja mitenkään niin että juttuni olisivat edes jollain tavalla kiistattomia. Mutta ehkei se olekaan minun tehtäväni. Ehkä minun missioni onkin toimia tarkkailevana väliinhuutelijana tässä sopassa. Ja sitäpaitsi, mitä väliä sillä on mikä tämän tarkoitus on? Minähän olen soolokitaristi.